Toisinaan – vanhaa sanontaa soveltaen – sokea blogistikin löytää maasta jyväsen. Niin kävi edellisen telaketjuteologiaa käsittelevän blogijuttuni kanssa. Sen sanoma olikin yllättävän ajankohtainen. Jotain on todella alkanut tapahtua – ortodoksisessa kirkossakin.
Viime aikoina on monissa kannanotoissa etenkin sosiaalisessa mediassa kauhistelu, harmiteltu ja osin myös kiitelty viime aikojen ravisuttavia tapahtumia ympäröivässä maailmassamme. Asioita on usein kauhisteltu ihan pelkän pers’tuntuman pohjalta. Mitään todellista kosketuspintaa useinkaan kyseessä oleviin asioihin ei ole ollut näillä kauhistelijoilla. Mennään massan mukana ja kauhistellaan.
Omaa ortodoksista kirkkoamme on aina pidetty vakaana laivana, joka jatkaa kulkuaan maailman myrskyissä suuremmin ympäröivästä maailmasta ja sen muutospaineista välittämättä. Näinhän todella onkin.
Viime aikoina on vain omassa suomalaisessa ortodoksisessa konseptissammekin toisinaan ollut havaittavissa monenlaisia ”vieraita” elementtejä, joiden vaikutusta on ajoittain yritetty vyöryttää enemmän tai vähemmän voimalla ja arvovallalla päällemme. Jossain se on onnistunut, mutta onneksi suurelta osin se ei ole sitä tehnyt. Vääriä, jopa osittain voisi kai hieman karsastaen sanoa, harhaoppisia ajatuksia on onneksi torjuttu ja niiden levittäjät alkavat joko väsyä tai uupua vanhuuteen ja sen mukanaan tuomiin muihin ongelmiin.
Mielenkiintoista on ollut havaita myös ilmiö, jota usein kutsutaan nimellä ”rotat jättävät hukkuvan laivan”. Kun kontrolli, ohjaus ja painostaminen hellittävät, ihmiset alkavatkin huomata, että hehän saattavat ollakin ihan oikein melko yksin ajatuksissaan ja aatteissaan ja saattavat jäädä tuomiolle yksin, kun johtaja poistuu kuvioista. Toisaalta tuohon laivan jättämiseen liittyy toisinaan muitakin tavoitteita. Kun jostain ei ole hyötyä, se jätetään ja etsitään uusi hyödynnettävä. Susienkin joukossa on aina se alfayksilö, laumaa johtava uros tai naaras, joskus jopa alfapari. Meillä kirkossa on taidettu nähdä jopa alfaperheitä.
Eläinmaailmassa – joka ei kuitenkaan kovinkaan suuresti poikkea tästä käyttäytymismallista ihmismaailmassa – yksilö pääsee johtavaan asemaan kokonsa, sosiaalisten kykyjensä tai muiden toisista poikkeavien kykyjensä avulla, joskus jopa vääryydellä ja väkivallalla. Alfayksilöllä on usein monenlaisia etuja muihin lauman jäseniin nähden, ne esimerkiksi saavat saaliista – jonka usein on saalistanut joku muu kuin alfayksilö – osansa ensimmäisenä ja heillä on oikeus valita laumasta se, jonka kanssa sukua jatketaan. Ihmisillä tosin tuossa jälkimmäisessä edussa on monenlaisia variaatioita, jotka eivät aina suinkaan johda suvun lisääntymiseen.
Kaikesta huolimatta ihmiset – ortodoksitkin – ovat monimutkaisempia eliöitä kuin eläimet ja alfa-aseman saavuttamissa on monenlaisia erilaisia variaatioita, mutta yleensä – ainakin siis ortodokseilla – siihen on riittänyt riittävän korkea, tavalla tai toisella hankittu hierarkinen asema. Tuotakin asiaan olen joissain blogijutuissa sivunnut lähinnä kunnioittamisen kannalta katsottuna, joten siihen ei ole enää syytä palata.
Kun maallistuneessa maailmassa alfa-aseman saavuttamiseen saattaa riittää riittävä pituus, matala ääni tai miellyttävät kasvot, meillä ortodokseilla on monessa suhteessa toisin. Yllättävää on kuitenkin se, ettei alfayksilöltä vaadita muita suurempaa vaikkapa teologista osaamista ja perinteen tuntemista ei edes kunnollista partaa. Pelkkä asema riittää ja se riittää myös silloin, kun alfayksilö toimii väärin, aatteesta poiketen ja rikkoo sääntöjä. Alfalle se on mahdollista ja muut selittelevät asiat aina parhain päin.
Mutta kuten suutari Topias toteaa Eskolle Aleksis Kiven Nummisuutareissa: ”Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin muuttuu mailma, Eskoni”. Viimeisimpiä havaintoja on, että se taitaakin olla totta, että historia toistaa itseään ja vaikkei toistaisikaan, siitä voi aina oppia jotain. Nyt jo on alettu erästä vaaleilla valittua johtajaa verrata melko karulla tavalla erääseen saksalaiseen taikka oikeastaan itävaltalaiseen sodanaikaiseen ”suuruuteen”. Melkoisia rinnastuksia. Joskus tuntuu siltä, että tällaisten rinnastusten takana on ehkä eliitin turhautuminen kansan vallan nousuun ja pelko omien etuisuuksien menettämisestä.
Samalla tuo pelko luo tuon pakoilmiönkin. Näin on ollut jo monesti historiassakin. Jos pako on aitoa pakenemista entiseen ja turvalliseen aatteeseen, se on hyvä asia. Mutta jos pako on suunnitelmallista ja tähtää vain uudelleen valtaan nousuun ja etujen saamiseen, se on huono juttu. Vaikea sanoa, mitä tuo ilmiselvästi jo esille tullut pakoilmiö merkitseekään ortodoksisessa kirkossa, jossa – kuten mainitsin – jotain tällaista eloa on ollut havaittavissa.
Maailmassa on kautta aikain ollut pelureita. Jäämällä pois jostain ja puhumalla jopa entistä vastaan, on pedattu uutta asemaa ja uutta paikkaa auringossa. Usein tällaisia on nimitetty poliitikoiksi, missä ammatissa tuo taitaa ollakin melko yleistä. Takki saattaa kääntyä yhdessä yössä. Mutta että kirkkopolitiikassakin, sitä en aiemmin uskonut. Nyt lienee aika muuttaa käsitystäni.
Muutoksia on tapahtunut, vapaaehtoisesti tai pakolla, äänestäen, outoja puheita on ilmassa ja odotus on kutkuttavaa. Mitähän mahtaakaan kohta tapahtua? Varsinkin kun aivan kohta kokoontuu ortodoksisen kirkon kirkolliskokous. Mutta onneksi vapaa media huolehtii siitä, että asiat tulevat esille ja kaikkien nähtäväksi. Katsotaan miten tämä toimii ortodoksisessa kirkossa.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Viime aikoina on monissa kannanotoissa etenkin sosiaalisessa mediassa kauhistelu, harmiteltu ja osin myös kiitelty viime aikojen ravisuttavia tapahtumia ympäröivässä maailmassamme. Asioita on usein kauhisteltu ihan pelkän pers’tuntuman pohjalta. Mitään todellista kosketuspintaa useinkaan kyseessä oleviin asioihin ei ole ollut näillä kauhistelijoilla. Mennään massan mukana ja kauhistellaan.
Omaa ortodoksista kirkkoamme on aina pidetty vakaana laivana, joka jatkaa kulkuaan maailman myrskyissä suuremmin ympäröivästä maailmasta ja sen muutospaineista välittämättä. Näinhän todella onkin.
Viime aikoina on vain omassa suomalaisessa ortodoksisessa konseptissammekin toisinaan ollut havaittavissa monenlaisia ”vieraita” elementtejä, joiden vaikutusta on ajoittain yritetty vyöryttää enemmän tai vähemmän voimalla ja arvovallalla päällemme. Jossain se on onnistunut, mutta onneksi suurelta osin se ei ole sitä tehnyt. Vääriä, jopa osittain voisi kai hieman karsastaen sanoa, harhaoppisia ajatuksia on onneksi torjuttu ja niiden levittäjät alkavat joko väsyä tai uupua vanhuuteen ja sen mukanaan tuomiin muihin ongelmiin.
Mielenkiintoista on ollut havaita myös ilmiö, jota usein kutsutaan nimellä ”rotat jättävät hukkuvan laivan”. Kun kontrolli, ohjaus ja painostaminen hellittävät, ihmiset alkavatkin huomata, että hehän saattavat ollakin ihan oikein melko yksin ajatuksissaan ja aatteissaan ja saattavat jäädä tuomiolle yksin, kun johtaja poistuu kuvioista. Toisaalta tuohon laivan jättämiseen liittyy toisinaan muitakin tavoitteita. Kun jostain ei ole hyötyä, se jätetään ja etsitään uusi hyödynnettävä. Susienkin joukossa on aina se alfayksilö, laumaa johtava uros tai naaras, joskus jopa alfapari. Meillä kirkossa on taidettu nähdä jopa alfaperheitä.
Eläinmaailmassa – joka ei kuitenkaan kovinkaan suuresti poikkea tästä käyttäytymismallista ihmismaailmassa – yksilö pääsee johtavaan asemaan kokonsa, sosiaalisten kykyjensä tai muiden toisista poikkeavien kykyjensä avulla, joskus jopa vääryydellä ja väkivallalla. Alfayksilöllä on usein monenlaisia etuja muihin lauman jäseniin nähden, ne esimerkiksi saavat saaliista – jonka usein on saalistanut joku muu kuin alfayksilö – osansa ensimmäisenä ja heillä on oikeus valita laumasta se, jonka kanssa sukua jatketaan. Ihmisillä tosin tuossa jälkimmäisessä edussa on monenlaisia variaatioita, jotka eivät aina suinkaan johda suvun lisääntymiseen.
Kaikesta huolimatta ihmiset – ortodoksitkin – ovat monimutkaisempia eliöitä kuin eläimet ja alfa-aseman saavuttamissa on monenlaisia erilaisia variaatioita, mutta yleensä – ainakin siis ortodokseilla – siihen on riittänyt riittävän korkea, tavalla tai toisella hankittu hierarkinen asema. Tuotakin asiaan olen joissain blogijutuissa sivunnut lähinnä kunnioittamisen kannalta katsottuna, joten siihen ei ole enää syytä palata.
Kun maallistuneessa maailmassa alfa-aseman saavuttamiseen saattaa riittää riittävä pituus, matala ääni tai miellyttävät kasvot, meillä ortodokseilla on monessa suhteessa toisin. Yllättävää on kuitenkin se, ettei alfayksilöltä vaadita muita suurempaa vaikkapa teologista osaamista ja perinteen tuntemista ei edes kunnollista partaa. Pelkkä asema riittää ja se riittää myös silloin, kun alfayksilö toimii väärin, aatteesta poiketen ja rikkoo sääntöjä. Alfalle se on mahdollista ja muut selittelevät asiat aina parhain päin.
Mutta kuten suutari Topias toteaa Eskolle Aleksis Kiven Nummisuutareissa: ”Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin muuttuu mailma, Eskoni”. Viimeisimpiä havaintoja on, että se taitaakin olla totta, että historia toistaa itseään ja vaikkei toistaisikaan, siitä voi aina oppia jotain. Nyt jo on alettu erästä vaaleilla valittua johtajaa verrata melko karulla tavalla erääseen saksalaiseen taikka oikeastaan itävaltalaiseen sodanaikaiseen ”suuruuteen”. Melkoisia rinnastuksia. Joskus tuntuu siltä, että tällaisten rinnastusten takana on ehkä eliitin turhautuminen kansan vallan nousuun ja pelko omien etuisuuksien menettämisestä.
Samalla tuo pelko luo tuon pakoilmiönkin. Näin on ollut jo monesti historiassakin. Jos pako on aitoa pakenemista entiseen ja turvalliseen aatteeseen, se on hyvä asia. Mutta jos pako on suunnitelmallista ja tähtää vain uudelleen valtaan nousuun ja etujen saamiseen, se on huono juttu. Vaikea sanoa, mitä tuo ilmiselvästi jo esille tullut pakoilmiö merkitseekään ortodoksisessa kirkossa, jossa – kuten mainitsin – jotain tällaista eloa on ollut havaittavissa.
Maailmassa on kautta aikain ollut pelureita. Jäämällä pois jostain ja puhumalla jopa entistä vastaan, on pedattu uutta asemaa ja uutta paikkaa auringossa. Usein tällaisia on nimitetty poliitikoiksi, missä ammatissa tuo taitaa ollakin melko yleistä. Takki saattaa kääntyä yhdessä yössä. Mutta että kirkkopolitiikassakin, sitä en aiemmin uskonut. Nyt lienee aika muuttaa käsitystäni.
Muutoksia on tapahtunut, vapaaehtoisesti tai pakolla, äänestäen, outoja puheita on ilmassa ja odotus on kutkuttavaa. Mitähän mahtaakaan kohta tapahtua? Varsinkin kun aivan kohta kokoontuu ortodoksisen kirkon kirkolliskokous. Mutta onneksi vapaa media huolehtii siitä, että asiat tulevat esille ja kaikkien nähtäväksi. Katsotaan miten tämä toimii ortodoksisessa kirkossa.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti