Ollessani vielä muutama vuosi sitten töissä koulumaailmassa, sain rehtorinakin melko usein kuulla tuon otsikossa olevan lauseen: ”Ope, mun vatsaani koskee!” Se oli usein lapselle oivallinen tapa laistaa vaikea tilanne, jäädä pois jostain, jota joko pelkäsi tai ei muuten halunnut kohdata.
Olen huomannut, että nyt tuon ajan lapset – siis nykyään jo aikuiset – ja itse asiassa vanhemmatkin aikuiset käyttävät helposti yhä tuota samaa konstia. Nyt tietysti ei enää ole kyse välitunti- tai muusta vastaavasta kiusaamisesta. Tosin saattaahan hyvinkin olla kuitenkin kyse toisinaan jopa kiusaamisesta.
Kyse on aikuisella varmaankin toisinaan siitä, että haluaa väistää vastuuta tai muuta osallistumista joihinkin asioihin, joita ehkä pelkää tai joita ei ihan hallitse tai joiden odottaa kohdistuvan jotenkin itseensä.
Äkillistä vatsakipua neuvotaan hoitamaan aina tietyllä vakavuudella. Etenkin, jos siihen liittyy kuumetta, oksentelua tai ripulia. Tuollaisissa tapauksissa ohje on hakeutua hoitoon välittömästi vuorokauden ajasta huolimatta.
Sitten on varmaan useita erilaisia vatsavaivoja, kuten vaikkapa ummetus, laktoosi-intoleranssi, närästys ja muut sanoisinko hieman vähäpätöisemmät syyt, jotka noin normaalisti eivät haittaa aikuisen ihmisen toimintaa kovinkaan suuresti. Itsekin juoksentelen toisinaan melko nopsaan aamukahvin jälkeen toiletti-istuntoon, mutta ei se sen enempää elämääni haittaa.
Lapsien kanssa työskennellessä saatoimme kohdata melko useinkin ns. toiminnallisia vatsaoireita, joiden aiheuttajaksi ei useinkaan sitten löytynyt mitään rakenteellista tai biokemiallista poikkeavuutta. Tällaisia oireita ilmaantui joillekin useinkin, mutta yleensä niiden syynä oli jännittäminen, pelko, kouluun lähteminen tai jokin muu vastaava syy. Ongelman hoitamiseksi riitti usein se, että puututtiin noihin ns. ulkoisiin syihin ja keskusteltiin asioista ”vaivaisen” ja mahdollisten aiheuttajien kanssa.
Miksi kirjoitan tällaisesta vatsaoireilusta? Siksi, että on äärettömän mielenkiintoista havaita, että tuo "mahatautiepidemia" on laajentunut jo aikuisten maailmaankin ja jopa kirkon kentälle. Sielläkin on alkanut ilmetä mahdollisesti rakenteellisista tai biokemiallisista syistä johtumatonta, kenties liberaaliteologisista tai hallinnollisista jopa taloudellisista (vaikkapa palkanmaksuun liittyvistä) syistä johtuvaa tarkemmin määrittelemätöntä vatsavaivaa.
Meillä on kirkonkin kentässä – ihan kuin kaikessa muussakin työmaailmassa – joitain tehtäviä, joista voisi varmaan ihan hyvällä syyllä sanoa, että niissä on palveltava säällä kuin säällä, melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa. Poisjäämistä on joku osin rankasti verrannut rintamakarkuruuteen tai jopa hieman raa’asti pelkuruuteen, vastuun väistämiseen. En tiedä onko se ihan sitäkään, mutta outo juttu joka tapauksessa, jos kyseessä on tilaisuus, joka ei tapahdu ihan milloin vain ja joka tekee organisaatiossa sen laatuluokan päätöksiä, joilla on – toivottavasti – kauaskantoiset vaikutukset koko organisaation piirissä.
Omassa kirkossamme – joka ei siis ole kuten uutistenlukijat väittävät ainoastaan maamme toinen valtiollinen kirkko, evankelisluterilainen kirkko, vaan se toinen valtiollinen kirkkomme – tapahtuu tällä hetkellä pinnan alla melkoisesti. Mikä siellä kuplii, se selvinnee aikanaan. Epäilen, että lähiaikoina saamme lukea tai ainakin kuulla – jos ei muuten, niin huhuina – melkoisen raflaavia asioita kirkostamme. Mitä, niitä voivat vain sellaiset, joilla on hiemankin enemmän mielikuvitusta, arvailla. Ja mene sitten ja tiedä, vaikka me vähemmän mielikuvistusta omaavat voisimme lukea niistä jostain keltaisen lehdistön sivuilta.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Olen huomannut, että nyt tuon ajan lapset – siis nykyään jo aikuiset – ja itse asiassa vanhemmatkin aikuiset käyttävät helposti yhä tuota samaa konstia. Nyt tietysti ei enää ole kyse välitunti- tai muusta vastaavasta kiusaamisesta. Tosin saattaahan hyvinkin olla kuitenkin kyse toisinaan jopa kiusaamisesta.
Kyse on aikuisella varmaankin toisinaan siitä, että haluaa väistää vastuuta tai muuta osallistumista joihinkin asioihin, joita ehkä pelkää tai joita ei ihan hallitse tai joiden odottaa kohdistuvan jotenkin itseensä.
Äkillistä vatsakipua neuvotaan hoitamaan aina tietyllä vakavuudella. Etenkin, jos siihen liittyy kuumetta, oksentelua tai ripulia. Tuollaisissa tapauksissa ohje on hakeutua hoitoon välittömästi vuorokauden ajasta huolimatta.
Sitten on varmaan useita erilaisia vatsavaivoja, kuten vaikkapa ummetus, laktoosi-intoleranssi, närästys ja muut sanoisinko hieman vähäpätöisemmät syyt, jotka noin normaalisti eivät haittaa aikuisen ihmisen toimintaa kovinkaan suuresti. Itsekin juoksentelen toisinaan melko nopsaan aamukahvin jälkeen toiletti-istuntoon, mutta ei se sen enempää elämääni haittaa.
Lapsien kanssa työskennellessä saatoimme kohdata melko useinkin ns. toiminnallisia vatsaoireita, joiden aiheuttajaksi ei useinkaan sitten löytynyt mitään rakenteellista tai biokemiallista poikkeavuutta. Tällaisia oireita ilmaantui joillekin useinkin, mutta yleensä niiden syynä oli jännittäminen, pelko, kouluun lähteminen tai jokin muu vastaava syy. Ongelman hoitamiseksi riitti usein se, että puututtiin noihin ns. ulkoisiin syihin ja keskusteltiin asioista ”vaivaisen” ja mahdollisten aiheuttajien kanssa.
Miksi kirjoitan tällaisesta vatsaoireilusta? Siksi, että on äärettömän mielenkiintoista havaita, että tuo "mahatautiepidemia" on laajentunut jo aikuisten maailmaankin ja jopa kirkon kentälle. Sielläkin on alkanut ilmetä mahdollisesti rakenteellisista tai biokemiallisista syistä johtumatonta, kenties liberaaliteologisista tai hallinnollisista jopa taloudellisista (vaikkapa palkanmaksuun liittyvistä) syistä johtuvaa tarkemmin määrittelemätöntä vatsavaivaa.
Meillä on kirkonkin kentässä – ihan kuin kaikessa muussakin työmaailmassa – joitain tehtäviä, joista voisi varmaan ihan hyvällä syyllä sanoa, että niissä on palveltava säällä kuin säällä, melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa. Poisjäämistä on joku osin rankasti verrannut rintamakarkuruuteen tai jopa hieman raa’asti pelkuruuteen, vastuun väistämiseen. En tiedä onko se ihan sitäkään, mutta outo juttu joka tapauksessa, jos kyseessä on tilaisuus, joka ei tapahdu ihan milloin vain ja joka tekee organisaatiossa sen laatuluokan päätöksiä, joilla on – toivottavasti – kauaskantoiset vaikutukset koko organisaation piirissä.
Omassa kirkossamme – joka ei siis ole kuten uutistenlukijat väittävät ainoastaan maamme toinen valtiollinen kirkko, evankelisluterilainen kirkko, vaan se toinen valtiollinen kirkkomme – tapahtuu tällä hetkellä pinnan alla melkoisesti. Mikä siellä kuplii, se selvinnee aikanaan. Epäilen, että lähiaikoina saamme lukea tai ainakin kuulla – jos ei muuten, niin huhuina – melkoisen raflaavia asioita kirkostamme. Mitä, niitä voivat vain sellaiset, joilla on hiemankin enemmän mielikuvitusta, arvailla. Ja mene sitten ja tiedä, vaikka me vähemmän mielikuvistusta omaavat voisimme lukea niistä jostain keltaisen lehdistön sivuilta.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti