Muistelen joskus kirjoittaneeni jossain blogissani eräästä ajatusleikistäni: mikä tai millainen onkaan tosi vähemmistöläinen. Silloin pohdin joitain esimerkkejä ja löysin mm. vasenkätisen ruotsinkielisen ortodoksin, siis ainakin kolminkertainen vähemmistöläinen.
Viimeaikoina minuakin on kuulemma ryhdytty nimittämään lähes julkisesti vähemmistöläiseksi. Olenhan sitä toki jo kertaalleen oman uskonnollisen taustani vuoksi, sillä ortodokseja on Suomessa vain noin reilun yhden prosentin verran, suunnilleen 60 000, maailmassa meitä on toki enemmän, vajaat kolmesataa miljoonaa (300 000 000). Mutta nyt ilmeisesti olen joidenkin mielestä vielä täällä Suomessa äänekäs vähemmistöläinen vähemmistössä. Olen tosin vahvasti oikeakätinen ja puhun äidinkielenäni äänekästä suomea, muita kieliä harvemmin. Venättä vain pienessä hiprakassa.
En kylläkään ole mistään nähnyt tutkimusta tai muutakaan tehtyä selvitystä, jonka perusteella minut olisi siirretty johonkin vähemmistön vähemmistöön, mutta koska niin sanotaan sosiaalisessa mediassa, niin kai se sitten on niin. Eikös se aiemmin ollut niin, että kun asia oli sanomalehdessä, se oli totta. Lehdet ovat vain nykyään useimmilla vaihtuneet sosiaalisen median välineiksi.
Meillä oli muutama vuosi sitten Suomessa eräs poliittinen äärilaidan puolue, jossa oli enemmistö ja vähemmistö. Taisivat erottuakin hieman toisistaan jopa pukeutumalla eri värisiin paitoihin. Tuon puolueen yhdessä ryhmässä - niissä vähemmistöläisissä - oli mukana monenlaista porukkaa: luokkakantaisia ja terveitä voimia, kuten he itseään nimittivät. Ryhmä syntyi, kun puolueelle valittiin uudistusmielinen johto ja tämä vähemmistö ryhtyi kritisoimaan uutta johtoa. Kysymys oli sekä aatteesta että politiikasta. Kuulostaa tutulta - eikös vain?
Entäs tämä "oma harvalukuinen, äänekäs vähemmistöni", johon vaikkapa minun nyt sanotaan kuuluvan. Meillä ei kaiketi ole vielä valittu paitojen väriä, mutta varmaan meilläkin - jos tuollainen ryhmä ihan oikeasti olisi - saattaisi kyse olla aatteesta ja politiikasta. Nyt vain suuntautuneena hieman toisenlaisiin, monella tapaa perinteisempiin asioihin kuin noilla puolueihmisillä.
Meidän asiaa ei mitenkään paranna se, että tuo toinen ryhmä - se joka kokee olevansa enemmistö, vaikkei sitä olekaan - nonsoleeraa, väheksyy ja lyttää täysin tämän ns. vähemmistön - joka ei sitten kuitenkaan koe olevansa vähemmistö ja ehkei sitä oikeasti olekaan. Lisäksi vaikuttaa siltä, että tämä ns. enemmistö johtaa - tai ainakin yrittää johtaa - tätä uutta "liberaalia liikettä" ja siinä ohessa koko organisaatiota "laillisesti hankitun diktatuurin" avulla. "Diktatuurin", joka perustuu täysin läntisen demokratian laillisiin sääntöihin, mutta jotka säädökset ovat niin epäselviä ja tulkinnanvaraisia, että niitä voidaan käyttää tarvittaessa härskisti väärin, toimimatta kuitenkaan väärin tai laittomasti. Ainakaan noissa kohdin säädöksiä kun ei ole sanottu mitään niiden eettisestä vaikuttavuudesta ja moraalisesta velvoitteista, vaikka koko organisaation toiminta perustuu juuri noille arvoille.
Toki hekin ovat keksineet omalle toiminalleen jonkinlaisen legitimiteetin, hyväksynnän kansalaisten silmissä. Se on heidän mukaansa raha: he - siis edustamansa seurakunnat ja hiippakunta - kun kuulemma maksavat suurimman osan koko organisaation kuluista. Silloin loogisesti suurin osa vallastakin kuuluu heidän mielestään heille - tälle alueelle, "demokraattisesti" valituille "valaistunelle". Ja samalla "viitataan kintaalla" muiden alueiden tarpeisiin, haluihin, oikeuksiin - varsinkin, jos ne eivät ole "linjassa" valtapiirin halujen ja tarpeiden kanssa.
Hankalaksi - tai jotkut sanoisivat ehkä myös vaikeaksi ja jopa kiusalliseksi - asian käsittelyn tekee se, että tuossa ryhmässä, joka kuitenkin kokee olevansa enemmistö koko maassa - vaikkei siis olekaan - on ihmisiä, jotka ovat tulleen mukaan sen toimintaan ns. ulkopuolelta. Kilpailevasta "puolueesta", voisi kai joku sanoa. Joillekin - ei tosin onneksi kaikille - on jäänyt vanhan "puolueen" ohjelmanjulistus mieleen eikä uutta ole opeteltu ja sisäistetty riittävästi, jotta ymmärrettäisiin, missä ryhmässä sitä oikeasti ollaan ja millainen on tämän ryhmän alkuperäinen ja aito agenda. Siksi monet tuon liberaalin - jotkut ova antaneet myös määreitä: ekumenistisen, modernisointiin pyrkivän, nepotistisen, elitistisen, jne. - liikkeen kannattajat ovat varsinaisen, jotkut sanoisivat - oikeaoppisen, aateen perusolemuksesta ja sisällöistä - kuten nykyisin hauskasti sanotaan - "pihalla kuin lumiukot". He ovat tosin muokanneet ja tuoneet organisaatioon omia "prinsiippejään" omien halujensa mukaan ja ne ovat monen "luokkakantaisen traditionilistin" mielestä lähes heresiaa. Tuon tosiasian kertominen heille ei ole kuitenkaan helppoa, sillä he ihan oikeasti luulevat olevansa oikeassa, kun he yrittävät muuttaa orginisaation ideologiaa haluamaansa - omasta mielestään oikeaan - suuntaan. Se on hieman samanlaista, kuin joku yrittäisi vakuutella värisokealle, ettei tuotos ole ruskea vaan puna-vihreä ja siinä on joku ongelma.
Seuraus kaikesta tällaisesta on varsin normaali: uusi ryhmä, johon on liitytty jostain muualta, yritetään muokata entisen, äsken jätetyn ryhmän kaltaiseksi tai ainakin saman tyyppiseksi, sellaiseksi, missä on opittu toimimaan. Ongelmineen ja kaikkineen. Unohdetaan vain - ja melko nopsaan kaiken lisäksi - että tällainen ei ole tuolle uudelle ryhmälle ollenkaan luonteenomaista eikä kuulu sen vuosituhantisiin tapoihin.
Ristiriita onkin silloin valmis ja tulos saattaa olla saman kaltainen kuin tuossa mainitussa poliittisessa puolueessa: hajaannus ja tuho. Tässä pitää oman mielenterveyden vuoksi sanoa vielä uudestaan, etteivät kaikki uuteen ryhmään jostain vanhasta ryhmästä liittyneet noin toimi ja lisäksi mukana tässä mielestäni hajottavassa toiminnassa - siis tuossa aatteelisessa "uudelleenkasvatuksessa", muutostyössä - on myös ikänsä ryhmässä olleita, eräänlaisia "ab-ortonaaleja". Ei siis ollenkaan helppo yhtälö.
Usein joillakin uuteen ryhmään liittymisen yhtenä pontimena on saattanut olla täydellisen väärä harhakuva uuden organisaation "mukamas-liberaalista" olemuksesta, jonka kuvan useat ovat saaneet vaikkapa joidenkin johtohenkilöiden aatteen vastaisista toimista ja elämäntavasta. Useilla liittyjillä ne onneksi ovat olleet ihan oikeasti aatteelisia ja oikeita. Mutta tuo edellä mainittu "jokin seikka" ja siihen suhtautuminen, suvaitseminen - kuten nykyään herkästi sanotaan - on saattanut olla juuri se, joka on joillakin hiertänyt vanhassa organisaatiossa ja siksi on hakeuduttu ja liitytty uuteen, jota kuvitellaan liberaalimmaksi. Ei toki kaikilla - sitä pitää kaiken varalta toistaa - mutta ilmeisesti joillakin kovaäänisimmillä hieman ajoittain se vaikuttaisi siltä. Ja mikä kauhistuttavinta: jotkut heistä alkavat heti "aidoksi muututtuaan" ja "kaikki opittuaan" muuttaa tätä vanhaa, traditionaalista organisaatiota mieleisekseen, omien mielihalujen ja ajatusten sekä suuntautumisiensa mukaiseksi. Ja saavat siinä ohessa jo organisaatioon ujuttautuneilta aatetovereiltaan, "ideologiselta viidenneltä kolonnalta", vahvaa tukea, keltä mistäkin syystä ja minkäkinlaisin tatkoitusperin.
Tuohan alkaa melkein jo kuulostaa jonkinlaiselta salaliittoteorialta, joihin muuten en ihan oikeasti usko. Mutta yhtäläisyyksiä on, sitä ei voi kieltää. Omat "illuminantimme" kai kirkkommekin piiristä löytyvät, ketkä minkäkinlaisin tarkoitusperin "valaistuneita". Usein toivon, että se olisi vain pahaa unta ja kohta heräisin ja asia olisi poissa. Mutta valitettavasti näin ei ole ollut - vielä.
Tämän kaltaisissa asioissa on monesti tuttu kuvio: uusi asia uitetaan vaikka riidellen, väkipakolla, juonitellen uuteen organisaatioon sisälle ja laitetaan joku riittävän iso "pamppu" tai joutava julkkis sitä kehumaan. Kun aikaa on kulunut riittävästi, siitä tulee lähes traditionaalista toimintaa - perinne tai kuten me sen sanomme: traditio (tosin tässä tapauksessa pienellä t-kirjaimella) - ja sen vastustajista vaarallisia konservatiiveja, joista pitää päästä mahdollisimman pian eroon tai "uudelleenkasvattaa". Otanpa esimerkin vaikka toisen kansankirkkomme piiristä, jonne uitettiin muutama kymmenen vuotta sitten ajatus naispappeudesta.
Tuon uskonnollisen liikkeen perustaja ei joskus 1500-luvulla ajatellut lainkaan, että moinen - naispappeus - olisi mahdollista "perustamassaan" protestiliikkeessä. Hänen mielestään se oli vastoin Raamattua ja Jumalan säätämää luonnollista lakia. Mutta niin vain oli että "kehitys kehittyi" tuossakin liikkeessä ja jo noin 400 vuotta myöhemmin, unohdettiin monen muun idean ohessa tämäkin ja ensimmäinen naispappi vihittiin Tanskassa (1948) ja Suomeen se rantautui Ruotsin (1958) kautta 1986. Ok - mitäs sitten. Sitten tapeltiin, riideltiin, syyteltiin, erottiin alkuperäisestä liikkeestä ja perustettiin uusia organisaatioita. Ensin annettiin kaikille "toisinajattelijoille" jonkinlainen omantunnonvapaus asiassa, mutta melko pian siitä tuli "pakkolaki" kaikille: hyväksy tai eroa. Aivopesu oli saavuttanut huippunsa.
Entäs nykyään? Eräässä melko laajalle leviävässä ko. tunnuskunnan nettimediassa asia ilmaistiin maaliskuussa 2016 melko hyvin jo artikkelin otsikossa uutena "totuutena": "Yhä harvempi suomalainen ymmärtää naispappeuden vastustajia". Siis - tavoite lähes saavutettu, kirkko pirstaloitettu ja uudet, perustetut ja sivuun laitetut ja osin jopa syrjityt ryhmät jatkavat entistä perinteistä ja omasta mielestään oikeaa käytäntöä, niin kauan kuin nyt jaksavat. Sitten edessä voi olla tuon poliittisen puolueen kohtalo. Enää ei puhuta mistään omantunnon vapaudesta, nyt oleellinen sana päättäjillä on: suvaitsevaisuus, jota viljellään joka käänteessä. Tosin tuonkin sanan merkityskin on tässä matkan varrella muokattu omien tavoitteiden ja tarkoitusperien suuntaiseksi ja toisinajattelijoiden tyrmäämiseksi.
Me ns. vähemmistöläiset jotka kuitenkin olemme osa enemmistöä - meille on jo annettu kuvaava nimikin: nuivalisto, koska suhtaudumme nuivasti asiaan ja emme halua, emmekä ole muuttaneet mitään vanhasta aatteestamme. Emme vain ole hyväksyneet kaikkea uutta, ja meistä tehdään uudistajien, suvakkien, kirjoituksissa ja puheissa lahkolaisia, hereetikkoja. Keksitään puolin ja toisin tuollaisia omalla tavallaan hauskojakin, mutta toisaalta erittäin leimaavia "haukkumanimiä". Meitä pyydetään olemaan hiljaa ja lähes neuvostotyyliin, ryhtymään rakentamaan tuota uutta, uljasta, suvaitsevaista, maailmaa syleilevää, liberaalia aatetta, joka kuitenkaan ei ole kaikelta osin, eikä etenkään monelta oleelliselta osaltaan, se sama, jota meille on noin parituhatta vuotta opetettu ja johon me yhä uskomme. Ja jota ei oman käsityksemme mukaan voida muuttaa niin kuin nyt tehdään: Suomessa ja suomalaisen metodin mukaan.
Ei - näin joudumme eroon muista kaltaisistamme, joita tässä globaalissa maailmassa on meidän piskuisen joukkomme lisäksi ne pari, kolmesataa miljoonaa muuta, jotka eivät tuota aatettaan noin vain muuta, eivätkä voikaan muuttaa, sillä muutokseen tarvitaan aivan erilainen mekanismi ja toimintatapa. Se ei ole demokratiaa sanan varsinaisessa mielessä vaan enemmäkin synodaalisuutta.
Tästäkin on löydettävissä se "villakoiran ydin": meillä muutoksia haluavat eivät ole enää - tai eivät ole koskaan oikeasti olleetkaan - osa maailmanlaajuista ortodoksisuutta, vaan haluavat olla ns. suomalaisia aatteen uudistajia. Ortodoksisuuden sisäistämisessä heillä mahdollisesti on jokin paha henkilökohtainen ongelma.
Muutosten vaikeudesta tai siitä, että muutokseen ei näytä kaikilla olevan tarvetta, kertoo omaa kieltään tulevana kesänä (2016) Kreetalla pidettävä uusi ekumeeninen kirkolliskokous, joista viimeisin pidettiin joskus 700-luvulla. Uusin kokous - tai oikeammin vasta sen valmistelussa mukana olevat paikalliskirkot - kiistelevät voimakkaasti monesta sellaisesta asiasta, joita - yllätys, yllätys - meillä Suomessa pidetään jo melkein "sovittuna" ja lähes kirkon "hyväksymänä käytäntönä ja toimintatapana". Tällainen on vaikkapa ekumenia, jota jossain päin ortodoksista maailmaa melkein pahansuopaisesti nimitetään "ekumenismiksi". Muitakin näyttäsi nousevan esille. Pahalta näyttää.
Mitenkäs muuten sitten kävikään tuossa alussa mainitussa puolueessa, joka silloin 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla oli voimissaan ja sitten jakaantuneena samalla tavoin kuin nyt näyttää käyvän meille: ns. vähemmistöön ja ns. enemmistöön. Se hävisi puoluekartalta melko nopsaan. Ensin siitä tuli tynkäpuolue, poliittinen "paperitiikeri", joka yritti epätoivoisesti pitää kiinni entisen ajan tiukasta ideologiastaan, kulisseistaan ja manöövereistään, mutta joka kuihtui jokseenkin pian melko turhaksi porukaksi, kun kaikki oleelliset henkilöt olivat joko kuolleet tai lähteneet pois organisaatiosta. He vain jättivät tuon turhan joukon ja liittyivät mahdollisesti muihin ryhmiin tai jäivät "vapaalle". Voihan olla, että hajoamiselle ja häviämiselle oli joku muukin, esimerkiksi historiallinen tilaus, mutta varmaan tuo hajaannus sitä kovinkin edesauttoi.
Samaa historiaa muuten tarjotaan meille ortodokseillekin: jotkut asiat ovat kuulemma jo antiikinaikaisia ja eivät sovi moderniin yhteiskuntaan, moderniin kirkkoon. Samoin siis saattaa käydä varmaan tässä meidänkin omassa aatteessamme, jota tässä nyt hieman kierrellen kaarrellen rinnastan noihin muutaman kymmenen vuoden takaisiin asioihin. Joku voisi varmaan väittää, että aatteissamme on paljonkin yhtäläisyyksiä, mutta joka tapauksessa myös meillä hajaannus on oikeasti jo alkanut ja tuleva tie pelottaa - ainakin minua - ihan oikeasti. Se ei todellakaan näytä hyvältä. Ihmiset haikailevat jo kuka liittyisi mihinkin maassamme olevien samankaltaisten organisaatioiden "helmoihin" ja se on alkavan tuhon tien ensimmäinen konkreettinen tulos ja tuo tie näkyy jo.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Viimeaikoina minuakin on kuulemma ryhdytty nimittämään lähes julkisesti vähemmistöläiseksi. Olenhan sitä toki jo kertaalleen oman uskonnollisen taustani vuoksi, sillä ortodokseja on Suomessa vain noin reilun yhden prosentin verran, suunnilleen 60 000, maailmassa meitä on toki enemmän, vajaat kolmesataa miljoonaa (300 000 000). Mutta nyt ilmeisesti olen joidenkin mielestä vielä täällä Suomessa äänekäs vähemmistöläinen vähemmistössä. Olen tosin vahvasti oikeakätinen ja puhun äidinkielenäni äänekästä suomea, muita kieliä harvemmin. Venättä vain pienessä hiprakassa.
En kylläkään ole mistään nähnyt tutkimusta tai muutakaan tehtyä selvitystä, jonka perusteella minut olisi siirretty johonkin vähemmistön vähemmistöön, mutta koska niin sanotaan sosiaalisessa mediassa, niin kai se sitten on niin. Eikös se aiemmin ollut niin, että kun asia oli sanomalehdessä, se oli totta. Lehdet ovat vain nykyään useimmilla vaihtuneet sosiaalisen median välineiksi.
Meillä oli muutama vuosi sitten Suomessa eräs poliittinen äärilaidan puolue, jossa oli enemmistö ja vähemmistö. Taisivat erottuakin hieman toisistaan jopa pukeutumalla eri värisiin paitoihin. Tuon puolueen yhdessä ryhmässä - niissä vähemmistöläisissä - oli mukana monenlaista porukkaa: luokkakantaisia ja terveitä voimia, kuten he itseään nimittivät. Ryhmä syntyi, kun puolueelle valittiin uudistusmielinen johto ja tämä vähemmistö ryhtyi kritisoimaan uutta johtoa. Kysymys oli sekä aatteesta että politiikasta. Kuulostaa tutulta - eikös vain?
Entäs tämä "oma harvalukuinen, äänekäs vähemmistöni", johon vaikkapa minun nyt sanotaan kuuluvan. Meillä ei kaiketi ole vielä valittu paitojen väriä, mutta varmaan meilläkin - jos tuollainen ryhmä ihan oikeasti olisi - saattaisi kyse olla aatteesta ja politiikasta. Nyt vain suuntautuneena hieman toisenlaisiin, monella tapaa perinteisempiin asioihin kuin noilla puolueihmisillä.
Meidän asiaa ei mitenkään paranna se, että tuo toinen ryhmä - se joka kokee olevansa enemmistö, vaikkei sitä olekaan - nonsoleeraa, väheksyy ja lyttää täysin tämän ns. vähemmistön - joka ei sitten kuitenkaan koe olevansa vähemmistö ja ehkei sitä oikeasti olekaan. Lisäksi vaikuttaa siltä, että tämä ns. enemmistö johtaa - tai ainakin yrittää johtaa - tätä uutta "liberaalia liikettä" ja siinä ohessa koko organisaatiota "laillisesti hankitun diktatuurin" avulla. "Diktatuurin", joka perustuu täysin läntisen demokratian laillisiin sääntöihin, mutta jotka säädökset ovat niin epäselviä ja tulkinnanvaraisia, että niitä voidaan käyttää tarvittaessa härskisti väärin, toimimatta kuitenkaan väärin tai laittomasti. Ainakaan noissa kohdin säädöksiä kun ei ole sanottu mitään niiden eettisestä vaikuttavuudesta ja moraalisesta velvoitteista, vaikka koko organisaation toiminta perustuu juuri noille arvoille.
Toki hekin ovat keksineet omalle toiminalleen jonkinlaisen legitimiteetin, hyväksynnän kansalaisten silmissä. Se on heidän mukaansa raha: he - siis edustamansa seurakunnat ja hiippakunta - kun kuulemma maksavat suurimman osan koko organisaation kuluista. Silloin loogisesti suurin osa vallastakin kuuluu heidän mielestään heille - tälle alueelle, "demokraattisesti" valituille "valaistunelle". Ja samalla "viitataan kintaalla" muiden alueiden tarpeisiin, haluihin, oikeuksiin - varsinkin, jos ne eivät ole "linjassa" valtapiirin halujen ja tarpeiden kanssa.
Hankalaksi - tai jotkut sanoisivat ehkä myös vaikeaksi ja jopa kiusalliseksi - asian käsittelyn tekee se, että tuossa ryhmässä, joka kuitenkin kokee olevansa enemmistö koko maassa - vaikkei siis olekaan - on ihmisiä, jotka ovat tulleen mukaan sen toimintaan ns. ulkopuolelta. Kilpailevasta "puolueesta", voisi kai joku sanoa. Joillekin - ei tosin onneksi kaikille - on jäänyt vanhan "puolueen" ohjelmanjulistus mieleen eikä uutta ole opeteltu ja sisäistetty riittävästi, jotta ymmärrettäisiin, missä ryhmässä sitä oikeasti ollaan ja millainen on tämän ryhmän alkuperäinen ja aito agenda. Siksi monet tuon liberaalin - jotkut ova antaneet myös määreitä: ekumenistisen, modernisointiin pyrkivän, nepotistisen, elitistisen, jne. - liikkeen kannattajat ovat varsinaisen, jotkut sanoisivat - oikeaoppisen, aateen perusolemuksesta ja sisällöistä - kuten nykyisin hauskasti sanotaan - "pihalla kuin lumiukot". He ovat tosin muokanneet ja tuoneet organisaatioon omia "prinsiippejään" omien halujensa mukaan ja ne ovat monen "luokkakantaisen traditionilistin" mielestä lähes heresiaa. Tuon tosiasian kertominen heille ei ole kuitenkaan helppoa, sillä he ihan oikeasti luulevat olevansa oikeassa, kun he yrittävät muuttaa orginisaation ideologiaa haluamaansa - omasta mielestään oikeaan - suuntaan. Se on hieman samanlaista, kuin joku yrittäisi vakuutella värisokealle, ettei tuotos ole ruskea vaan puna-vihreä ja siinä on joku ongelma.
Seuraus kaikesta tällaisesta on varsin normaali: uusi ryhmä, johon on liitytty jostain muualta, yritetään muokata entisen, äsken jätetyn ryhmän kaltaiseksi tai ainakin saman tyyppiseksi, sellaiseksi, missä on opittu toimimaan. Ongelmineen ja kaikkineen. Unohdetaan vain - ja melko nopsaan kaiken lisäksi - että tällainen ei ole tuolle uudelle ryhmälle ollenkaan luonteenomaista eikä kuulu sen vuosituhantisiin tapoihin.
Ristiriita onkin silloin valmis ja tulos saattaa olla saman kaltainen kuin tuossa mainitussa poliittisessa puolueessa: hajaannus ja tuho. Tässä pitää oman mielenterveyden vuoksi sanoa vielä uudestaan, etteivät kaikki uuteen ryhmään jostain vanhasta ryhmästä liittyneet noin toimi ja lisäksi mukana tässä mielestäni hajottavassa toiminnassa - siis tuossa aatteelisessa "uudelleenkasvatuksessa", muutostyössä - on myös ikänsä ryhmässä olleita, eräänlaisia "ab-ortonaaleja". Ei siis ollenkaan helppo yhtälö.
Usein joillakin uuteen ryhmään liittymisen yhtenä pontimena on saattanut olla täydellisen väärä harhakuva uuden organisaation "mukamas-liberaalista" olemuksesta, jonka kuvan useat ovat saaneet vaikkapa joidenkin johtohenkilöiden aatteen vastaisista toimista ja elämäntavasta. Useilla liittyjillä ne onneksi ovat olleet ihan oikeasti aatteelisia ja oikeita. Mutta tuo edellä mainittu "jokin seikka" ja siihen suhtautuminen, suvaitseminen - kuten nykyään herkästi sanotaan - on saattanut olla juuri se, joka on joillakin hiertänyt vanhassa organisaatiossa ja siksi on hakeuduttu ja liitytty uuteen, jota kuvitellaan liberaalimmaksi. Ei toki kaikilla - sitä pitää kaiken varalta toistaa - mutta ilmeisesti joillakin kovaäänisimmillä hieman ajoittain se vaikuttaisi siltä. Ja mikä kauhistuttavinta: jotkut heistä alkavat heti "aidoksi muututtuaan" ja "kaikki opittuaan" muuttaa tätä vanhaa, traditionaalista organisaatiota mieleisekseen, omien mielihalujen ja ajatusten sekä suuntautumisiensa mukaiseksi. Ja saavat siinä ohessa jo organisaatioon ujuttautuneilta aatetovereiltaan, "ideologiselta viidenneltä kolonnalta", vahvaa tukea, keltä mistäkin syystä ja minkäkinlaisin tatkoitusperin.
Tuohan alkaa melkein jo kuulostaa jonkinlaiselta salaliittoteorialta, joihin muuten en ihan oikeasti usko. Mutta yhtäläisyyksiä on, sitä ei voi kieltää. Omat "illuminantimme" kai kirkkommekin piiristä löytyvät, ketkä minkäkinlaisin tarkoitusperin "valaistuneita". Usein toivon, että se olisi vain pahaa unta ja kohta heräisin ja asia olisi poissa. Mutta valitettavasti näin ei ole ollut - vielä.
Tämän kaltaisissa asioissa on monesti tuttu kuvio: uusi asia uitetaan vaikka riidellen, väkipakolla, juonitellen uuteen organisaatioon sisälle ja laitetaan joku riittävän iso "pamppu" tai joutava julkkis sitä kehumaan. Kun aikaa on kulunut riittävästi, siitä tulee lähes traditionaalista toimintaa - perinne tai kuten me sen sanomme: traditio (tosin tässä tapauksessa pienellä t-kirjaimella) - ja sen vastustajista vaarallisia konservatiiveja, joista pitää päästä mahdollisimman pian eroon tai "uudelleenkasvattaa". Otanpa esimerkin vaikka toisen kansankirkkomme piiristä, jonne uitettiin muutama kymmenen vuotta sitten ajatus naispappeudesta.
Tuon uskonnollisen liikkeen perustaja ei joskus 1500-luvulla ajatellut lainkaan, että moinen - naispappeus - olisi mahdollista "perustamassaan" protestiliikkeessä. Hänen mielestään se oli vastoin Raamattua ja Jumalan säätämää luonnollista lakia. Mutta niin vain oli että "kehitys kehittyi" tuossakin liikkeessä ja jo noin 400 vuotta myöhemmin, unohdettiin monen muun idean ohessa tämäkin ja ensimmäinen naispappi vihittiin Tanskassa (1948) ja Suomeen se rantautui Ruotsin (1958) kautta 1986. Ok - mitäs sitten. Sitten tapeltiin, riideltiin, syyteltiin, erottiin alkuperäisestä liikkeestä ja perustettiin uusia organisaatioita. Ensin annettiin kaikille "toisinajattelijoille" jonkinlainen omantunnonvapaus asiassa, mutta melko pian siitä tuli "pakkolaki" kaikille: hyväksy tai eroa. Aivopesu oli saavuttanut huippunsa.
Entäs nykyään? Eräässä melko laajalle leviävässä ko. tunnuskunnan nettimediassa asia ilmaistiin maaliskuussa 2016 melko hyvin jo artikkelin otsikossa uutena "totuutena": "Yhä harvempi suomalainen ymmärtää naispappeuden vastustajia". Siis - tavoite lähes saavutettu, kirkko pirstaloitettu ja uudet, perustetut ja sivuun laitetut ja osin jopa syrjityt ryhmät jatkavat entistä perinteistä ja omasta mielestään oikeaa käytäntöä, niin kauan kuin nyt jaksavat. Sitten edessä voi olla tuon poliittisen puolueen kohtalo. Enää ei puhuta mistään omantunnon vapaudesta, nyt oleellinen sana päättäjillä on: suvaitsevaisuus, jota viljellään joka käänteessä. Tosin tuonkin sanan merkityskin on tässä matkan varrella muokattu omien tavoitteiden ja tarkoitusperien suuntaiseksi ja toisinajattelijoiden tyrmäämiseksi.
Me ns. vähemmistöläiset jotka kuitenkin olemme osa enemmistöä - meille on jo annettu kuvaava nimikin: nuivalisto, koska suhtaudumme nuivasti asiaan ja emme halua, emmekä ole muuttaneet mitään vanhasta aatteestamme. Emme vain ole hyväksyneet kaikkea uutta, ja meistä tehdään uudistajien, suvakkien, kirjoituksissa ja puheissa lahkolaisia, hereetikkoja. Keksitään puolin ja toisin tuollaisia omalla tavallaan hauskojakin, mutta toisaalta erittäin leimaavia "haukkumanimiä". Meitä pyydetään olemaan hiljaa ja lähes neuvostotyyliin, ryhtymään rakentamaan tuota uutta, uljasta, suvaitsevaista, maailmaa syleilevää, liberaalia aatetta, joka kuitenkaan ei ole kaikelta osin, eikä etenkään monelta oleelliselta osaltaan, se sama, jota meille on noin parituhatta vuotta opetettu ja johon me yhä uskomme. Ja jota ei oman käsityksemme mukaan voida muuttaa niin kuin nyt tehdään: Suomessa ja suomalaisen metodin mukaan.
Ei - näin joudumme eroon muista kaltaisistamme, joita tässä globaalissa maailmassa on meidän piskuisen joukkomme lisäksi ne pari, kolmesataa miljoonaa muuta, jotka eivät tuota aatettaan noin vain muuta, eivätkä voikaan muuttaa, sillä muutokseen tarvitaan aivan erilainen mekanismi ja toimintatapa. Se ei ole demokratiaa sanan varsinaisessa mielessä vaan enemmäkin synodaalisuutta.
Tästäkin on löydettävissä se "villakoiran ydin": meillä muutoksia haluavat eivät ole enää - tai eivät ole koskaan oikeasti olleetkaan - osa maailmanlaajuista ortodoksisuutta, vaan haluavat olla ns. suomalaisia aatteen uudistajia. Ortodoksisuuden sisäistämisessä heillä mahdollisesti on jokin paha henkilökohtainen ongelma.
Muutosten vaikeudesta tai siitä, että muutokseen ei näytä kaikilla olevan tarvetta, kertoo omaa kieltään tulevana kesänä (2016) Kreetalla pidettävä uusi ekumeeninen kirkolliskokous, joista viimeisin pidettiin joskus 700-luvulla. Uusin kokous - tai oikeammin vasta sen valmistelussa mukana olevat paikalliskirkot - kiistelevät voimakkaasti monesta sellaisesta asiasta, joita - yllätys, yllätys - meillä Suomessa pidetään jo melkein "sovittuna" ja lähes kirkon "hyväksymänä käytäntönä ja toimintatapana". Tällainen on vaikkapa ekumenia, jota jossain päin ortodoksista maailmaa melkein pahansuopaisesti nimitetään "ekumenismiksi". Muitakin näyttäsi nousevan esille. Pahalta näyttää.
Mitenkäs muuten sitten kävikään tuossa alussa mainitussa puolueessa, joka silloin 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla oli voimissaan ja sitten jakaantuneena samalla tavoin kuin nyt näyttää käyvän meille: ns. vähemmistöön ja ns. enemmistöön. Se hävisi puoluekartalta melko nopsaan. Ensin siitä tuli tynkäpuolue, poliittinen "paperitiikeri", joka yritti epätoivoisesti pitää kiinni entisen ajan tiukasta ideologiastaan, kulisseistaan ja manöövereistään, mutta joka kuihtui jokseenkin pian melko turhaksi porukaksi, kun kaikki oleelliset henkilöt olivat joko kuolleet tai lähteneet pois organisaatiosta. He vain jättivät tuon turhan joukon ja liittyivät mahdollisesti muihin ryhmiin tai jäivät "vapaalle". Voihan olla, että hajoamiselle ja häviämiselle oli joku muukin, esimerkiksi historiallinen tilaus, mutta varmaan tuo hajaannus sitä kovinkin edesauttoi.
Samaa historiaa muuten tarjotaan meille ortodokseillekin: jotkut asiat ovat kuulemma jo antiikinaikaisia ja eivät sovi moderniin yhteiskuntaan, moderniin kirkkoon. Samoin siis saattaa käydä varmaan tässä meidänkin omassa aatteessamme, jota tässä nyt hieman kierrellen kaarrellen rinnastan noihin muutaman kymmenen vuoden takaisiin asioihin. Joku voisi varmaan väittää, että aatteissamme on paljonkin yhtäläisyyksiä, mutta joka tapauksessa myös meillä hajaannus on oikeasti jo alkanut ja tuleva tie pelottaa - ainakin minua - ihan oikeasti. Se ei todellakaan näytä hyvältä. Ihmiset haikailevat jo kuka liittyisi mihinkin maassamme olevien samankaltaisten organisaatioiden "helmoihin" ja se on alkavan tuhon tien ensimmäinen konkreettinen tulos ja tuo tie näkyy jo.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti