14.4.15

Ortodoksisuus kultapapereissa

Voi meitä nykyihmisiä, jotka elämme usein stressaavassa ja turhan kiireisessä maailmassa. Se on meidän enempi vähempi tavallisten tallaajien ohessa täynnä uraputkessa olevia kiitäjiä, ahneita mammonan haalijia ja siinä kaiken kaaoksen seassa meillä sitten ovat vielä omat köyhämme, joista kukaan ei pidä huolta. Välillä ihan sananmukaisesti "ahistaa". Niin minua - kuin uskon - joitakin muitakin. Silloin usein ihan oman mielenterveyden vuoksi käärimme ikäviä tai arkisia asioita kultapapereihin ja uskottelemme itsellemme, että asia muuttuu toisenlaiseksi kun se on uudessa kiiltävässä kääreessä.

Noilla kultapaperiin käärittävillä asioilla ei aina välttämättä ole mitään yhteistä nimittäjää yleisemmällä tasolla, mutta usein ne ovat sellaisia, jotka muuten olisivat ja näyttäisivät melko arkisilta, tavallisilta tai jopa tylsiltä.

Joskus tosin koristelemme sellaisiakin asioita, joita ei oikein pitäisi koristella. Sellaiset asiat liittyvät usein omiin uskomuksiin ja arvomaailmaan. Vaikkapa omaan käsitykseen uskosta.

Ortodoksinen usko - niin meille on opetettu - perustuu suoraan alkukirkon aikoihin helluntaina perustettuun Kristuksen kirkkoon. Oma kirkkomme edustaa tapahtumasarjassa katkeamatonta ketjua, joka ulottuu kätten päälle laittamisen kautta apostoleista piispoihimme ja pappeihimme, ajanlaskumme alkuvuosilta tähän päivään. Sitä nimitetään apostoliseksi jatkumoksi eli suksessioksi.

Se ei siis ole ollenkaan moderni idea, vaan todella perinteinen, pari tuhatta vuotta vanha asia. Aate ja toimintatapa, elämänmuoto, jossa on paljon vanhoja tapoja ja sääntöjä. Se on yksi kirkkomme rikkauksista ja kivijaloista, mutta valitettavasti myös monelle asiaa tuntemattomalle - joskus jopa ihan ulkopuolisille - oivallinen kohde yrittää koristella sitä - kuten toisessa valtakirkossa sanottaisiin - oman näköisekseen, ihmisen kokoiseksi. Miksi kaikki muka eivät saa mennä ortodoksisessa kirkossa ehtoolliselle! Siinä on noin sanoessaan ihmiseltä jo melkolailla arvot menneet sekaisin ja menettäneet sisältönsä.

Usko on minun oman käsitykseni mukaan varsin monisäikeinen asia. Se tähtää hyvään - ihmisen pelastumiseen - mutta välineet ja keinot siihen pääsemiseen eivät mielestäni ole aina niin helppoja. Pyrkiminen - pääsemisestä nyt puhumattakaan - vaatii välillä suuria inhimillisiä ponnisteluja, uhrauksia ja joskus jopa kipua ja vaivaa, joku sanoisi, että myös asketismia, kilvoittelua ja joskus myös kieltäytymistä. Oikeiden valintojen tekemistä. Mutta se on myös palkitsevaa, kun sen oikein ymmärtää.

Nykyihmiselle tuollainen ei oikein sovi. Meidän nykyisestä "pullamössösukupolvesta" on melkoisen suuri osa ihmisistä kasvatettu melko uusavuttomiksi. Sen näkee jokainen, kun ympärilleen katselee. Pienissä ja suurissa asioissa, tavoissa ja tottumuksissa - ihan melkein kaikessa. Koulumaailmassa, joka itselleni on - tai paremminkin oli - varsin tuttu, se näkyi siinä, että vanhemmilta oli vanhemmuus usein kadoksissa ja he odottivat, että koulu kasvattaa lapset - eivätkä he, lasten isä ja äiti.

Tosin aina aika ajoin kuitenkin kodin ja koulun arvomaailmat sitten törmäsivät ja silloin - yllättävää kyllä - vanhemmilla oli yhtäkkiä omat mielipiteet, miten heidän mielestään opettajien pitää lasta käsitellä. Toisinaan se oli heidän mielestään niin, ettei lapselta olisi saanut vaatia mitään, edellyttää mitään, vaan ainoastaan katsoa, että hänellä on kaikki hyvin, mieluummin paremmin kuin toisilla, koska hän on niin "fiksu ja filmaattinen" lapsi. Hirveimmillään tällainen uusavuttomuuteen kasvava lapsi tilasi kännykällään edellisellä välitunnilla epäterveellisen noutopitsan ja söi sitä kouluruokailussa, kun terveellinen kouluruoka ei kelvannut.

Sekin oli omalla tavallaan sitä asioiden kultapaperiin käärimistä. Tosiasiat unohdettiin ja elettiin jonkinlaisessa toisessa valheellisessa rinnakkaistodellisuudessa, joka melko pian muuttuikin siksi "reality"-elämäksi, jossa nuo ihmiset ihan oikeasti kokevat elävänsä ja olevansa ja jonka moderneja arvoja he kunnioittavat tai ainakin pitivät oikeina - vanhoja arvoja sen sijaan ei ollenkaan. Kyllä siinä välillä opetusalan ammattilaisena kylmäsi, kun asiaa katseli omasta näkövinkkelistään.

Uskonnossakin on usein sellaista tarkoituksellista kultapaperisten asioiden etsimistä elämän synkkiin hetkiin, kuten vaikka vastoinkäymisiin, yksinäisyyteen ja muihin ongelmiin. Kerätään ympärille kaikenlaista uskonnollista krääsää ja ollaan ideologisesti "paavillisempia kuin paavi itse". Usein myös vaikkapa ikonien - tai oikeammin ikonikuvien - hankkiminen ja niillä briljeeraaminen mene ajoittain yli hyvän maun ja rajan. Kodin kaikki ikkunalaudat ovat täynnä ortodoksista rihkamaa, pyhiä tai ainakin pyhitettyjä matkamuistoja ortodoksisista kohteista, "made in kiina". Krääsästä tulee tärkeämpää kuin itse aatteesta, materia ajaa ohituskaistalla idean ohi. Mutta materia ei auta - eikä ole koskaan auttanut - ongelmissa, vaikka kuinka sanotaan, että raha rauhoittaa.


Tällaisessa maailmassa elämisestä olemme sitten valitettavasti voineet viime aikoina lukea mediasta karmaisevia tarinoita, kun ihmiset kohtaavat nykypäivän ongelmia. Asioita, joita me kaikki koemme elämässämme ja joihin me sitten reagoimme enemmän tai vähemmän niiden innoittamana tai niitä unohtaen. Siinä ei sitten kauheimmillaan paina edes 150 ihmisen henki, kun pahaolo puskee päälle ja sille pitää saada piste. Muista viis ja vuorenseinään! Sekin tuli nyt nähtyä kauhukonkreettisella tavalla Saksan/Ranskan Alpeilla. Tai sitten perheriidan jälkeen autolla täysillä toista - täysin syytöntä vastaantulijaa - päin. Arpa - tai oikeastaan Luoja - ratkaisee, kuka kuolee - pahoinvoija vai joukko syyttömiä vaiko molemmat.

Jotain tuollaista ahdistuksesta, tuskasta ja yleisestä henkisestä pahoinvoinnista johtuvaa asioiden ja arvojen kultapaperiin käärimistä on viimevuosina nähty jonkin verran myös kirkon piirissä. Asioita, jotka siellä ovat olleet pysyviä kristillisiä arvoja - muistan kun Lintulan nunna Kristoduli käytti niistä joskus Kreikassa asuessaan osuvaa sanontaa: uskonnollista ruisleipää - niitä on nyt heitetty joko romukoppaan tai uusia liberaaleja ja moderneja aatteita on asetettu tilalle mukamas ghettoontumista estämään.

Pyhyyden käsitys alkaa karista monelta, jopa piispoilta ja papeilta - meidän kirkollisilta esimerkeiltämme ja uskomme vartijoilta. Pyhyyttä ei enää ymmärretä samoin kuin ennen, sitä ei tunnusteta, sitä vähätellään ja sitä sopeutetaan väkipakolla nykyaikaan ja itselle sopivaksi, muista välittämättä. Kirkko pyhänä paikkana ei olekaan enää pyhä, vaan jonkinlainen "modernin maailman vaatima hollitupa", jossa jotkut saavat ainakin omasta mielestään huseerata, miten haluavat muiden tunteista välittämättä.

Jos ajatellaan asioita paljon maanläheisemmällä tavalla, vaikkapa esimerkiksi papin puvun kautta, se on nykyisin pelkkä liturginen rituaaliasu, arkinen roolipuku, johon pitää pukeutua silloin tällöin pakosta. Helposti unohdetaan senkin pyhyys ja se, että liturginen papin puku puetaan päälle aina rukouksin ja tietyssä tarkoituksessa vain valituille henkilöille, joiden on tarkoitus silläkin levittää evankeliumin ilosanomaa ja osoittaa kaikille - epäilevillekin - olevansa liturgiakin ulkopuolella pappeja tai piispoja.


Nykyisin vaikuttaa siltä, että alttarissa saa juoksennella kohta kuka vain - miehet tai naiset - ja lapset leikkiä vaikka solealla pappien jaloissa kirmaten palvelusten aikana, kun se on niin herttaista ja somaa tai sitten niin ekumeenista, niin ekumeenista. Pyhyys karisee, rituaalit laimenevat ja kaikki koristellaan kultapapereilla ja huokaillaan: "Ihanaa". Ihanaa se saattaa maallisessa mielessä ollakin, mutta sopiiko se Jumalan palvelemiseen tarkoitettuun tilaisuuteen, rituaaliin. Minusta ei. Ja en sano tätä minään lapsi- tai naisvihaajana, vaan aivan toisenlaisena noissa roolissa, isänä ja ukkina. Sosiaalinen media on pullollaan noita ihanuuksia ja se rohkaisee papistoa käyttäytymään tietyllä "modernilla tavalla" ja hakemaan hyväksyntää väärin keinoin.

Joistakin kirkon palvelukseen astuvista on tullut sananmukaisesti "leipäpappeja". Monelle - tai sanoisinko uhkarohkeasti liian monelle - tärkein ja merkittävin asia tuossakin tehtävässä on saada palkka ajallaan. Joku kärttää kiitosta ja kunniaa, vaikutusvaltaisia kavereita ja siinä ohessa muita suurempaa vaikutusvaltaa. Jotain noista voi toki havitellakin - mutta onko se ihan oikeasti niin tärkeää, vai olisiko tuossa papillisessa kutsumustehtävässä jokin muu idea vielä tärkeämpi ja pitäisikö sen tärkeys tuoda esille selvemmin, näkyvämmin ja kuuluvammin sekä joskus myös "maanläheisimmin" tai sanoisinko ihmisläheisemmin omassa työssään. Tiedä häntä, kun en ole pappi.

Papiksi tuleminen - tai oikeastaan siis opiskelemaan lähteminen ja perustutkinnon suorittaminen - on nykyisin helppoa. Sen kun menee ja kirjautuu yliopistoon - usein kylläkin pääsykokeiden kautta, mutta ne ovat kuitenkin ihan siedettävät.

Aiemmin vaadittiin enemmän ennen opiskelemaan menoa. Piti muistaakseni saada jopa lausunto oman seurakunnan papilta, että on osallistunut aktiivisesti seurakunnan elämään ja toimintaan. Toimen - tai virkahan se ennen oli - saamiseen sitten kylläkin ennen vaadittiin oikea sukunimi ja edes se, että joku sukulainen - vaikka kaukainenkin - oli pappi. Nykyisin riittää, että seurustelee papin tyttären kanssa tai on jonkun mahtimiehen kaveri. Ennen nepotismi oli melko yleistä, sitten se joksikin aikaa hälveni, kunnes näyttää taas olevan palaamassa. Vanha puujalkavitsi kertoi aikanaan leikillisesti osatotuuden, vaikkakin vitsin muodossa: siihen aikaan kun Afrikan Ruandassa hutut tappoivat tutseja, meilläkin tutuilla oli matseja hut'ujen kanssa, vai miten se nyt menikään.


Joskus mietin, miksi me ihmiset tänä päivänä niin helposti käärimme asioita kultapaperiin. En tiedä vastausta, mutta pohtinut sitä olen toisinaan kovastikin ja kirjoitellutkin siitä eri yhteyksissä. Tässä omia valistuneita arvauksiani.

Nykyisin elämä on kiireen ja monenlaisen jo alussa mainitsemieni seikkojen vuoksi muuttunut liian nopearytmiseksi ja kiihkeäksi. "Minulle, nyt, kaikki, heti" - mentaliteetti puskee päälle joka paikassa. Paikka vihreämmällä ja korkeammalla oksalla pitää saada keinolla millä hyvänsä. Ahneus, pyrkyriys, pahanpuhuminen, ilkeys, tuuppiminen, kateus, vallanhimo, mitä niitä nyt onkaan ... kaikki ne pyrkivät meissä esille ja lisäävät ihmisten pahoinvointia ja samalla koko yhteisön pahoinvointia.

Siinä menee samalla lapsi pesuveden mukana: vanhat arvot ja ihanteet häviävät, perinteet katoavat ja uusi ihminen - entisessä itänaapurissa sitä nimitettiin joskus "homo sovjeticukseksi", mutta olkoon nyt vaikka "homo novus" vai olisiko sittenkin "homo neo-ortodoksimus" tai olkoon nyt mikä tahansa homo - tällainen hahmo astuu estradille ja mikään ei ole niin kuin ennen.

Kirkolliset perinteet saavat mennä, joulusta tulee joulupukin synttäripäivä ja palmusunnuntaista oma kansallinen halloween. Kukaan ei tiedä, miksi on pääsiäinen, kenen tai minkä muistoksi sitä vietetään. Oleellista on ainoastaan, että silloin on loma ja saa mässäillä, matkustaa ja rellestää. Monet muutkin kirkolliset tavat ja vuosisataiset käytännöt hälvenevät, laimenevat ja vähitellen häviävät. "Pitäähän meidän muuttua yhteiskunnan mukana, kirkonkin", sanotaan. Pitääkö? Minä luulin, että kirkon on tarkoitus muuttaa ihmisiä ja yhteiskuntaa, ei toisinpäin.

Ihmiset nousevat tynnyreiden päälle ja huutavat: "Minulla on oikeus!". Huusiko Kristus, kun hän käveli ristiänsä kantaen tuomittavaksi ja ristiinnaulittavaksi. Peräsikö hän jumalallisia oikeuksiaan ja vaati niiden kunnioittamista. Ei - mutta meidän yhteiskunnassa huudetaan pienestäkin asiasta oikeuksien perään. Täällä pitää postin lähettämässä mainospostin kääreessäkin lukea sama suomalaisille tarkoitettu suomenkielinen teksti ruåtsiksikin. Hieman ontuva vertaus ehkä, mutta menköön nyt tässä, kun en parempaakaan keksi. Kas - kun minä en ole pappi, enkä pidä opetuspuheita. Minä vaan kerron omia mielipiteitäni, piti joku niistä tai ei. Tosin minä kerronkin niitä täällä oikeasti vain itselleni, etteivät itseltäni ainakaan unohtuisi. Jos joku muu näitä lukee, vastuu on savolaisittain (vaikka savolainen en olekaan, asun vain Savossa) kuulijalla siis  tässä tapauksessa lukijalla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Joku lukemaan eksynyt valitteli joku aika sitten näiden juttujen pituutta. En osaa kiteyttää sanomaani kolmeen sarjakuvaan kuten älykkäämmät, vaikkapa se Fingerpori, jota muuten itse en 8 kertaa kymmenestä aina ymmärrä, mitä hän sanoo.  Mutta jos teksti tuntuu pitkältä, lue otsikko, sulje silmäsi ja kuvittele. Käy se niinkin. Minäkin teen niin joskus Fingerporin kassa ja herättyäni huomaan, etten edelleenkään ymmärrä.
HAP

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Heippa HAP:pi. Telkkarista tuli pari vuotta sitten englantilainen sarja "Grumpy old men". Se oli pakko katsoa, koska vanhat kärtyt oli NIIN hilpeitä äreissä yksinpuheluissaan. Sama tunne tuli blogiasi lukiessa. Maailmassa on kaikki hyvin niin kauan kuin te olette keskuudessamme. Aurinkoista ja siunauksentäyteistä kevään korvaa sinulle ja läheisillesi. Ja Fingerporia en minäkään usein ymmärrä, onneksi yksityökaveri aina selittää ne minulle :-) Toivoo Susanna Auvinen