Kirjoitin viime vuoden (2017) lokakuussa ortodoksisesta jumalallisesta komediasta, Divine Comedysta. Nyt ei oikein tiedä, olisiko vuorossa synkkä, helvetillinen draama, vai ihan tavallinen tragedia.
Uskonnolliseen kokonaiskuvaan sopivasti kiirastorstaina tai kuten me ortodoksit sen sanomme, Suurena torstaina, kun muistelemme omalla tavalla ns. uutta liittoa, ehtoollisen asettamista, kirkkomme keskeisintä sakramenttia, jonka ympärille suurin piirtein kaikki kirkossa rakentuu, julkistetaan maallisen oikeuden päätös, jossa vastakkain olivat pappi ja seurakunta. Ja ainakin tässä vaiheessa seurakunta hävisi.
Yksi syy siihen, että tällaisia kirkollisia näytelmiä on julkisuudessa, juontuu muutamien vuosien päähän, kun kirkon korkein päättävä elin – kirkolliskokous – lakkautti kirkolliset oikeusistuimet: kirkollisen ali- ja ylioikeuden. Sen jälkeen tällaisia p-asioitakin on käsitelty julkisuudessa maallisissa oikeusistuimissa, joiden tuomiot ja päätökset ovat yleensä julkisia.
Ei tämä julkisuus periaatteessa pahasta ole, mutta kyllä sillä tällaisissa asioissa on huomattava negatiivinen imagoarvo. Seurakunta ja koko kirkko leimaantuvat sen myötä melkoisesti ja asia ei suinkaan korjaudu hetkessä, päinvastoin.
Meillä on karmaisevia esimerkkejä tuosta samasta seurakunnasta ihan viime vuosilta. Muutama vuosi sitten seurakunta – tai ainakin osa sen eliitistä – halusi erottaa kirkkoherran ja laittoi hänet nopeutetussa tahdissa eläkkeelle. Sitä selvitettiin sitten oikeudessa ja työsuojeluorganisaatioissa kauan ja lasku seurakunnalle oli melkoinen.
Aivan äskettäin seurakunta hävisi jälleen samankaltaisen työhön, työsyrjintään ja tasa-arvoasioihin liittyvän riidan oikeudessa – jälleen papin kanssa. Ja nyt – kiirastorstaina – saamme lukea mediasta, että tappio tuli jälleen seurakunnan ja papin välisessä riita-asiassa ja seurakunta joutuu maksamaan kymmenien tuhansien korvaukset asian johdosta. On vielä huomattava, että jokaisessa tapauksessa on kyse eri papista.
Minulla ei ole hajuakaan, mitä tämä kaikki on maksanut, mutta erilaiset arvailut liikkuvat jossain kahden-kolmen sadantuhannen ja miljoonan euron välillä. Siis aivan hirvittävissä summissa, ja tuossa ovat vasta ns. selkeät oikeustapauksista johtuvat kulut. Maksut lähinnä asianajajille, todistajille ja kärsineelle osapuolelle.
Summasta puuttuvat kaikki ne kulut, mitä on aiheutunut siitä, että tällaisen brutaalin toiminnan seurauksena seurakunnasta on lähtenyt suuri joukko maksavia jäseniä pois, siis eronnut kirkosta tai liittyneet joihinkin muihin ryhmiin. En edes uskalla arvailla, millaisista summista tuolloin on kyse, vaikka kaiketi jonkinlaista osviittaa kertoo se tieto, jonka nän sosiaalisessa mediassa, että seurakunta olisi ottanut vastikään kahden miljoonan lainan ja korotti juuri sen talousarvion momentin summaa noin 100 000 eurolla, josta maksetaan oikeuskuluja.
Joten voinee ihan aidosti sanoa – vaikka joku tiettävästi väittää vastaan ja selittää mustaa valkoiseksi ja byrokratiaa ja hirmuvaltaa demokratiaksi – että melkoisen ihmeellisesti on seurakuntaa johdettu ja päätöksiä tehty. Kun olin jokunen vuosi sitten vielä töissä, johtavassa asemassa, niin voinen rehellisesti sanoa, ettei tuollaista toimintaa (johtamista) olisi sallittu siellä, vaan "päitä olisi pudonnut" ja asioista ja virheistä vastuullisia olisi joutunut oikeasti vastuuseen. Katselin ihan mielenkiinnosta kyseisen seurakunnan toimeenpanevan hallintoelimen, neuvoston, jäsenien nimiä. Vaikka olen huseerannut ortodoksisessa maailmassa muutamia vuosia tai oikeasti jo kymmeniä vuosia, en tunnistanut listasta kuin joten kuten pari-kolme henkilöä, jotka olen jossain vaiheessa elämääni nähnyt toimivan kirkon parissa. Tosin joku tai peräti jotkut heistä kovin vähän aikaa, sillä he ovat liittyneet kirkkoon tässä mielessä ”äskettäin”.
Kun itse olen toiminut monella tasolla seurakunnan ja kirkon hallinnossa, tiedän toki valintaproseduurit ja osittain myös ne erilaiset kriteerit, joilla ihmisiä valikoidaan noihin elimiin. Usein valinnan tekee pienissä seurakunnissa käytännössä ja "karussa todellisuudessa" kirkkoherra, suuremmissa ns. eliitti, josta Anders Blom muuten maalliselta puolelta julkaisi juuri mielenkiintoisen väitöskirjan, jossa eräänä toteamuksena oli kai se, että eliitti saa sen verran runsaasti ns. sisäpiiritietoa, että he oikeasti hallitsevat. Tuossa väitöskirjan tapauksessa tosin tätä maata, Suomea, mutta lienee yhteensopiva seurakunnan ja oman kirkonkin kanssa.
Useissa yhteyksissä kyseisestä seurakunnasta puhuttaessa ja kirjoitettaessa on puhuttu eliitistä, mutta myös varsin epäkanonisesta elimestä ajatellen ortodoksisuutta, johtoryhmästä, jotka ovat huseeranneet ja ohijohtaneet kauan melkein miten mieleen on tullut. Lähisukulaisia tai hyviä kavereita on asetettu merkittäville luottamuspaikoille ja jääviys on ollut asia, joka ei suuresti ole haitannut "hurskastelevaa elämää". Hyväähän tuossa johtoryhmätyössä on ollut se, että aina on johtaja löytänyt virheisiin ja laiminlyönteihin jonkun muun syyllisen kuin itsensä.
Nyt näissä oikeustapauksissa – ja etenkin edellisessä, josta päätettiin valittaa hovioikeuteen – todennäköisesti ainakin eliitti tiesi tarkkaan päätöksen sisällön. Epäilyjä ja arveluja on ollut ilmassa siitä, etteivät ”varsinaiset päättäjät”, toimielimen jäsenet, olisi saaneetkaan päätöstä kirjallisena, vaan olisivat joutuneet tyytymään toisen osapuolen, itse asiassa syyllisen, sanalliseen infoon. En tiedä, mikä on totuus, mutta niin tai näin, asian olisi varmaan pitänyt esitellä päättäjille joku ”vähemmän jäävi”, jos nyt näin voisi sanoa.
Koska päätös oli yli 30-sivuinen asiakirja täynnä eksaktia ja hyvin perusteltua ja osin monimutkaista lakitekstiä, sen ”kansanomaistamiseen” olisi pitänyt satsata riittävästi, että jokainen ihan aikuisen oikeasti olisi ymmärtänyt, millaista päätöstä ollaan toimielimessä tekemässä. Pahimmillaan siis lisäämässä seurakunnan oikeudenkäyntikuluja ja viemässä seurakunnan ja koko kirkon imagoa oikein vauhdilla roskakoriin.
Some on saanut tästä tai näistä asioista vettä myllyynsä ja kansantuomioistuimet ovat tuominneet toisella kädellä ja kironneet toisella. Kriteereinä ovat pääasiassa olleet huhut, toisen käden tiedot, ihmisen ulkomuoto ja poliittiset mielipiteet, ei asiaosaaminen ja ammattitaito. Eräs toiseen uskonsuuntaukseen kuuluva kirjoitti somessa kuitenkin sopivan Raamatusta löytyvän sananlaskun tähän kohtaan ja olisi toki toivonut, että oma kirkkomme ja kyseinen seurakunta olisivat pysähtyneet ajattelemaan vakavasti asiaa ja tehneet ihan oikeasti jotain kirkon ja kristinuskon imagon eteen, sillä pahimmassa tapauksessa jälleen meillä ortodokseilla on edessä valtaisa joukkoeroaminen kirkosta. Tuo sananlasku muuten kuului (San. 24:8):
”Älä ole kärkäs käräjöimään; muutoin sinulla ei lopulta ole, mitä tehdä, kun vastapuolesi on saattanut sinut häpeään.”
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
En katsele yleensä paljoakaan televisiota. Uutiset – jos mahdollista – ja joskus joku hyvä leffa tai dokumentti. Mutta elokuvatkin usein talletan ja katselen sitten joskus – mutta usein jää myös katselematta.
Siksi oli hieman epätavallista, kun katselin suomalaista filmigaalaa, Jussi-palkintojen jakoa. Syynä oli varmaan tuo massahysteria, jota viime päivinä on luotu tämänkin asian ympärille.
Pitänee kaiken varalta heti alkuun sanoa, etten tutkimatta ja tietämättä asiasta riittävästi millään tavalla hyväksy kohun kohteena olleen ihmisen tekoja, jos jotain rikollista on tapahtunut. Mutta kun en tiedä ihan varmasti, mitä on tapahtunut, en oikein osaa olla huutamassa häntä hirteenkään. Enkä oikein muutenkaan.
Nykyinen some-aikakauden ihminen on kumma. Juuri kuuntelin aamulla uutisen, että suurin osa kansasta kaataisi sote-uudistuksen. Ja takuulla heistä suurin osa ei edes tiedä, mistä oikeasti on kysymys. En välttämättä minäkään ja siksi käytän itseäni jonkinlaisena ”mittatikkuna” arvioidessani asiaa. Suurin osa kansasta käyttäytyy siten, kun erilaiset mediat – some mukaan luettuna – ovat heidät eri puolueiden, lähinnä opposition toimesta opettaneet käyttäytymään jatkuvilla toistoillaan ja poliittisella vihapuheillaan.
Me itse emme useinkaan selvitä, miten asiat oikeasti ovat, vaan menemme siitä, missä aita on matalin ja luotamme mediaan ja "kellokkaisiin", joilla suurimmalla osalla on "ketunhäntä kainalossa" – he tavoittelevat vain omaa etuaan ja puhuvat omaan pussiinsa.
Sama ilmiö on osin tuossa Jussi-patsaitten jako-härdelissä. Luotiin ensin tietty kuva ja sitten odotettiin kaikkien käyttäytyvän lampaitten lailla samalla tavalla ja juoksevan rotkoon ja kuka sitten milläkin tavalla "massakokemaan" asia siellä muiden samanlaisten sakissa – tosin taisivat nuo eläimet olla tuossa alkuperäisessä kertomuksessa Raamatussa sikoja eikä lampaita.
Minua on jo kauan ihmetyttänyt nämä erilaiset some-oikeudenkäynnit, jossa joidenkin kellokkaiden puheitten perusteella tuomitaan joku ennen kuin edes on aidosti kuultu syytettyä. Ja sitä ihmettelen suuresti, että oma YLEmme on tuon masinoinnin keskipisteessä, aktiivisena irvokkaan "kansantribuunin syyttäjänä". Kansa innostuu asioista, aivan kuten somessa tai mediassa heidät on Pavlovin koirien tapaan ehdollistettu – melkoiselta osalta päättömästi, aggressiivisesti käyttäytyviksi ja usein täysin ilman mitään aitoa, länsimaista, demokraatista oikeudellisuutta omaaviksi, sen sijaan ns. oman sananvapauden hengessä touhottaviksi taistelijoiksi.
Mitä Ruotsi edellä, sitä Suomi usein perässä. Näinhän on tapahtunut jo maan sivu. Me olemme seuranneet varmaankin niin hyvässä kuin pahassa naapurimme tekoja, toimia ja polkuja. Kun Ruotsissa tuli kirkkoon naispapit, meillekin tuli, kun siellä ryhdyttiin vaahtoamaan #metoo-ilmiötä, meilläkin ja saa nyt nähdä, kun siellä ensimmäinen uhri teki itsemurhan noiden nykykampanjoiden seurauksena, milloin meillä joku riistää henkensä maine tahrattuna ja tulevaisuus sekä elämä tuhottuna.
Mieleeni nousee väkisin Eino Leinon Elegia-runon sanat: "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin”.
Näin pääsiäisen alla palautuu näissä asioissa mieleen myös toinen ajankohtaan sopiva Raamatun kertomuksista. Siitä kerrotaan mm. Luukkaan evankeliumissa sen 23. luvussa. Siinä Pilatus pohtii kansan edessä, kumpi on syyllinen – mies, josta hän sanoo: "En minä löydä mitään syytä tässä miehessä", vai toinen, ryöväri, kapinallinen ja murhanmies. Ja sen aikainen some-kansa ja etenkin sen masinoijat, ylipapit, toteavat ja tuovat esille voimakkaasti omat kiihottavat mielipiteensä ja tuomitsevat syyttömän. Tuo toinen oli syyllinen kapinaan ja murhaan, toinen vain ”väärin opettamiseen”, joidenkin mielestä vääriin toimintatapoihin.
Siis jo tuolloin oli nähtävissä sama some-ilmiö kuin pari tuhatta vuotta myöhemmin: jo silloin masinoijat ja omaan pussiinsa pelaajat saivat kansan huutamaan: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”, vaikka he ihan oikeasti joko eivät tienneet asiasta mitään tai sitten he olivat hämmentyneitä siitä, mitä tuo syytön mies oli tehnyt – jotain sellaista, mitä ei oltu aiemmin nähty ja mihin ei oltu totuttu. Ja jos vertaa vielä nykyaikaan, jonka tuloksena saatiin aikaan jotain merkittävää, jopa suurta.
Vaikka vertaukseni tuohon tapahtumaan ja Jussi-gaalaan ja sitä edeltäviin tapahtumiin saattaa olla hieman ontuva, itse näen niissä kuitenkin paljonkin yhteneväisyyttä. Syytöntä tai edes riittävästi tutkittua ei "vapautettu" vaan "ruoskittiin" ja häväistiin. En osaa sanoa, kuinka syytön tämä tämän päivän ”syylliseksi todettu” on, mutta kyllä hänet joka tapauksessa tämän julkisen mediassa tapahtuneen oikeudenkäynnin ja huhupuheiden vuoksi heti ruoskittiin mitä ankarimmalla tavalla ja HUOM! ilman oikeudenmukaista tutkintaa.
Itse näen tässä nykytapauksessa monenlaisia muunkinlaisia ulottuvuuksia. Ne ihmiset, jotka ”syyllinen” on omalla työllään ja toiminnallaan nostanut sananmukaisesti parrasvaloihin, jota ihmistä ilman he eivät mitä todennäköisimmin olisi sellaisia ”kuuluisuuksia” kuin nyt ovat, olivat ensimmäisiä ja kovaäänisimpiä, ketkä huusivat: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”, ja levittivät siinä ohessa, tai ainakin edesauttoivat erilaisten inhottavien huhujenkin leviämistä, joita sitten tämä ”syyllinen” edes hieman yritti gaalassa oikaista.
Olkoonkin tämä myrskyn silmässä oleva henkilö sitten millainen ihan oikeasti tahansa, minulle on vaikeaa nähdä hänessä noita somessa maalattuja kauhukuvia, jotka on jostain syystä esiin tuotu jälkijättöisesti paljon myöhemmin, milloin ne ovat puheiden mukaan tapahtuneet. Miksi niistä ei puhuttu heti, kun ne tapahtuivat? Miksi ei käytetty maamme virallisia työsuojelutoimijoita ja vastaavia organisaatioita? Miksi, miksi, miksi? Varmaan jotain on tapahtunut, mutta varmaa on myös, että tarinat ovat jossain määrin myös matkan aikana muuttuneet ja suurentuneet, kuten yleensä tällaisilla asioilla ja etenkin huhuilla on tapana.
Itse pohdin – ja se oli varmaan todellinen syy telkkarin katselemiseenkin – osallistuuko ko. henkilö gaalaan vai ei. Osallistui. Se oli mielestäni hieno teko ja myös arvostan siinä hänen rohkeuttaan ja myös hänen sanomisiaan estradille noustuaan. En osaa arvostaa ihan samalla tavalla noita lavalle nousseita masinoijia tai masinoituja, joista henki ulos mitä suurin anteeksiantamattomuuden ja tuomitsemisen henki, joka minusta – jos vertaan sitä aiemmin tapahtuneisiin – oli suurempi synti ja ongelma kuin varsinainen tapahtuma itse.
Vanhakantaiset perinteiset oikeilla aseilla ja asenteilla taistelevat kommunistit ovat pikkuhiljaa hävinneet sukupuuttoon maastamme ja heidän tilalleen on siinnyt ns. uusliberaaleja, eräänlaisia muka-edistyksellisiä city-ihmisiä. Jotenkin nämä kovaääniset muka-edistykselliset sattuivat hyvin siihen viime vuosina yhteiskuntaamme muodostuneeseen uuden suvaitsevaisten ihmisten muottiin, jossa nämä neo-suvaitsevaiset (aiemmin heitä nimitettiin osin kai "homo sovjetikuksiksi") suvaitsevat nyt suunnilleen kaikkea muuta, mutta ei niitä, jotka eivät suvaitse heitä. He todellakin elävät – vaikkain se nyt jo alkaa tuntua ihan aikuisen oikeasti kliseeltä – omassa luomassaan city-elitistisessä suvaitsevaisuuden kuplassa, johon ei pääse ihan kuka vain – pitää ensi olla "oikeasti suvaitsevainen", josta voisin tätä omaa uskontoani hieman vinosti lainaten käyttää nimitystä – ”ortosynkronominen”.
Jälleen kerran mieleeni nousi väistämättä tähän pääsiäisen odotusaikaan – ja erityisesti tähänkin tilanteeseen – sopiva Efraim Syyrialaisen paastorukouksen kohta:
” Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi”.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Viime aikoina ovat nykyiset modernit nettikansantuomioistuimet tuominneet somessa ja muualla mediassa ihmisiä melko vauhdikkaasti, sanoisinko ihan ronskisti myös kirkkon toimialueella, kummassakin kansallisessa kirkossamme, niin luterilaisella kuin ortodoksisellakin puolella.
Luterilaisella puolella erään ”mediaseksikkään” piispan toimet hänen vielä kirkkoherrana ollessaan asetettiin varsin kummallisella tavalla ja mitä ilmeisimmin varsin vielä kummallisemmista syistä tikun nokkaan. Ja lopputulos oli, kun asian sitten tutki puolueeton asiantuntijataho, ettei suurempia ongelmia ollutkaan. Joitain toki, mutta sellaisia, mitkä olisivat olleet vakavia tai haitallisia, varoituksen arvoisia, ei yhtään. Mutta vahinko oli jo lähes tapahtunut ja maine mustattu, mikä lienee ollut varsinainen tarkoituskin.
Parasta aikaa samanlainen ”kansanoikeudenkäynti” on käynnissä somessa myös ortodoksisen kirkon puolella, kun melkoisen räiskyvän mediapersoonan sanomisia ja tekemisiä tulkitaan oikein suurella sakilla. Ja paljon löytyy yhtäläisyyksiä kummastakin edellä mainituista tapauksista. Molemmissa taustalla – etenkin juuri somessa – on kumma kyllä melkoisesti naisia ja heistä melkoisella osalla on selvästi jotain katkeruutta miehiä kohtaan. Kenellä mistäkin syystä, kenellä enemmän tai vähemmän ilmeisesti "puhtaasti" seksuaalisista syistä, kenellä muista elämän varrella mahdollisesti sattuneista pettymyksistä, jotka sitten näkyvät tällaisina – voisiko siitä hieman ilkeästi sanoa –”vanhapiikasyndroomana”.
Uuden vasta valitun luterilaisen piispan arvomaailma ei sopinut kaikkien nykyaikaisen seksuaalisen diversiteetin kovaäänisille melskaajille ja he ovat totta totisesti viime vuosina olleetkin äänessä varmaan joka tuutissa. Jopa nykyisissä televisioiden tosi-TV-ohjelmissa alkaa olla omat kiintiöhomonsa ja muut vastaavat ryhmät edustettuina hieman samaan tapaan kuin muinoin oli suurlähetystöissä varattu omat kiintiönsä juopoille, homoille ja naistenahdistelijoille. Taitaa eduskunnastatakin kohta löytyä omat edustajansa kaikille noille vähemmistöille mukaan lukien myös juopot.
Itse ärsyynnyin suuresti – ja huomasin, että en ollut ainoa – tuosta luterilaisen piispan kokemasta ajojahdista, jossa priimus moottorina oli julkisesti seksuaalisen erilaisuutensa vahvasti esille tuonut ja ilmiselvästi sen asian eräänlainen ”tuomiopäivänprofeetta”, jonka todelliset tarkoitusperät näissä asioissa lienevät jollain tavoin lähteneen tuosta ominaisuudestaan ja olleet siis ihan muualla kuin varsinaisessa nyt esille tuodussa asiassa, kuiteissa. Hän ilmeisesti halusi piispan vaihtoon, kun oli jäänyt vaalissa hävinneiden puolelle eivätkä saaneet entisen tilalle mahdollisesti edeltäjän kaltaista kaikkia ja kaikkea kritiikittä sietävää kristillisesti arvotyhjää ihmismallia.
Tässä ortodoksisessa tapauksessa olen havainnut myös selvää oman ärsyyntymykseni nousua, sillä kysymys monessa kohtaa on mielestäni asioiden arvottamisesta, huumorin käytöstä, asioiden kokemisesta eri tavoilla ja ihmisten esiintymisen henkilökohtaisista nyansseista – ei siis suurestikaan ilmeisesti mistään virkarikoksista tai edes hirvittävistä tai edes merkittävistä väärintoimimisista tai -käyttäytymisistä. Enemmän kai siitä, että meitä ihmisiä on erilaisia persoonia ja toimimme eri tavalla, jos meitä verrataan toinen toisiimme. Minustakin saa – ja varmaan moni on tehnytkin sen – helposti häirikön tai kummajaisen, kun puhun ja kirjoitan asioista niiden melkein oikeilla nimillä kuitenkin ilman nimiä näissä blogeissani.
Mutta tällaisena modernina lynnkkausaikakautena erilaiset "meetoot" ja muut "meediot" vievät ylivallan oikeudesta ja todellisuudesta. Tuomioon riittää huhu, epäilys ja erilainen elämänasenne sekä erilainen huumori.
Kauhistuttavaa tässä jälkimmäisessä oikeustapauksessa on etenkin se, että kirkko, kristillinen seurakunta, tekee kaikkensa mustamaalatakseen entisen työntekijänsä julkisesti. Eikä suinkaan tämä edes ole ainoa tapaus tuossa seurakunnassa, kun se tuo julkisuuteen materiaalia, joita normaalisti käsiteltäisiin vain omassa piirissä. Ja sielläkin silloin, kun asia on ajankohtainen ja jolloin tehdään heti erilaisia työnjohdollisia ratkaisuja asioiden ja asiantilan korjaamiseksi ja tilanteen parantamiseksi. Tällainen vuosien takainen jälkipeli tuntuu likaiselta ja inhottavalta, jolla pelkästään yritetään peittää omia tekemättömyyksiään, huonoa johtajuutta, yhteisöllisyyden puutetta ja mitä kaikkea sitten halutaankaan peittää. Jos vuosikausia – niin kuin meitä nyt yriteään saada uskomaan – on kerätty tietoa ns. väärinkäytöksistä ja vasta nyt niistä kerrotaan asianosaiselle ja julkisuudelle, kaikki ei ole oikein kohdallaan tässäkään prosessissa.
Julkisuudesta luettuna olen ihmetellyt prosessia, jossa ponomari kertoo, miten papin työt pitäisi kirkossa ja palveluksissa hoitaa. Varsinkin kun taustalla on ilmiselvästi antipatia ja kyseisen itse määräilyyn tottuneen mutta toisten määräilyyn tottumattoman ihmisen kokemukset, ei edes tuollainen todistelukaan tunnu oikealta ja totuudelliselta. Hieman on kaukaa haetun makua siinäkin.
Noissa molemmissa tapauksissa on myös jollain tavoin aistittavissa samanlaisia kristilliseen kirkkoon kuulumattomia elementtejä ihmisten arvomaailman onttoudessa ja suhtautumisesta vaikkapa juuri ihmiseen seksuaalisena olentona tai kuulumisesta johonkin seksuaaliseen vähemmistöön.
Joudun erilaisista syistä johtuen lukemaan melko paljon somen tekstejä ja kyllä se on välillä melko karua puuhaa. Sieltä paistaa läpi melkoisella volyymilla ihmisten pahoinvointi, yksinäisyys ja jopa tuska. Samalla some on mielestäni mitä ilmeisimmin alentanut useiden siellä touhuavien älykkyystasoa ja arviointikykyä, kun he laukovat eri tilanteissa kaikkea mahdollista kaikesta. Tuntuu kuin ihmisillä ei joskus ole minkäänlaista omaa sisäistä itsekontrollia, tolkkua.
Sieltä löytyy monenlaisia some-tyyppejä. En suinkaan ole kategorisoinut heitä laajemmin, mutta ainakin itse olen jostain syystä ärsyyntynyt tyypeistä, joilla on aina – ja usein vielä kielteistä – sanottavaa kaikista asioista, tiesivät he siitä jotain tai eivät, useinkaan eivät tiedä. Heillä on mielipide joka lähtöön – yleensä vielä siis melko kielteinen – ja he ovat niitä ensimmäisiä, jotka huutavat sitä jo alkukirkon aikana kuultua huutoa: ”Barabbas, Barabbas!” kun piti pohtia kuka vapautetaan, johonkin rikokseen oikeasti syyllinen vaiko syytön (San.18:2).
Usein olen toivonut, että tuollaiset kaikkeen kantaa ottavat mielensäpahoittajat opettelisivat elämään oikein. Vanhaa sanontaa käyttäen, ottaisivat haltuunsa oman elämän, ei toisen elämää, etsisivät oman elämän. Voi, kun me oppisimme elämään niin, ettemme höynähtäisi joka asiaan kritiikittä ja osaisimme nähdä metsän puilta – vai menikö se nyt toisinpäin.
Aamu-TV:ssä keskusteltiin somen tulevaisuudesta ja eräs asiasta ilmeisen tietävä ihminen ennusti somen muutuvan merkittävästi. Se alkaa hiljalleen menettää merkitystään itsensä esilletuontifoorumina, leuhkimisen ja leveilyn areenana ja ihmiset eivät jaksa pitkään seurata kenenkään toisten lomamatkoja tai ravintolaistujaisia ja hotelliyöpymisiä tai edes tykkäämisiä. Joten sen on muututtava, siihen on tultava jotain uutta innostavaa sisältöä. Nuoriso on sen kohta jo jättänyt juuri noista syistä, seuraavana ovat vanhemmat.
Mutta miten käy noiden somen kansantuomioistuinten. Toivottavasti niihin löytyy jokin tehokas lääke, jolla ylilyönnit ja törkeydet, jopa joskus vihapuheet saadaan karsittua pois. Osa saadaan hyvällä moderoinnilla, vaikka sekin on melko rassaavaa työtä, koska ihmisten odotukset ovat niin moninaiset. Itse kannatan sitäkin, että törkeimmät keskustelijat laitetaan vain tyylikkäästi hyllylle, vaikka sitten silläkin uhalla, että keskustelu muuttuu tylsemmäksi. Moderoimalla voi toki yrittää opettaa keskustelua ja sosiaalista kanssakäymistä paremmaksi. Tiedä häntä sitten tuloksista.
Somessa eläminen on vielä sen verran uutta meille nykyihmisille, että sitä pitäisi ihan oikeasti opettaa kouluissa ihan kuin muinoin antiikin Kreikassa puhetaitoa. Miten puhun kasvottomassa somessa, mitä sanon, mistä minun on sopivaa sanoa, mistä ei. Kuuluuko minun sanoa asiasta jotain, vai olisiko viisainta vain seurata tilannetta ja vaieta. Olisiko syytä mieluummin puolustaa kuin tuomita ja hyökätä.
Toivotaan, että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan ja ihmiset oppisivat olemaan ihmisiä toisilleen, ei susia. Toivottavasti myös kirkon piirissä työskentelevät ja siellä erilaisissa luottamustehtävissä olevat ymmärtäisivät, missä ovat töissä ja miksi – mikä on heidän tehtävänsä, mihin heidät on valittu ja mitä tekemään. Tuomitsemaan vai pelastamaan? Olemaan Kristuksen toisen tulemisen ja sen peljättävän tuomioistuimen maallinen esiaste, vai tämänhetkisen monimutkaisen ja rassaavan vallitsevan tilanteen paremmaksi tekijä niille ihmisille, joilla siihen on tarve ja jotka tuota pelastusta, toivoa ja apua oikeasti tarvitsevat.
Toivottavasti asiat muuttuvat parempaan suuntaan ja toivottavasti myös kirkko löytää sen oikea sanoman, joka on sen tehtävä: ihmisten pelastamisen, auttamisen ja heidän puolestaan toimimisen – ei mustamaalaamisen ja maahanlyömisen.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Kirjoitin viime kesänä heinäkuussa 2017 blogijutun, jossa käsittelin oman kirkkomme, Suomen ortodoksisen kirkon, rekrytointia ja yksi kirjoituksen loppupäätelmistä oli, että jotain on – tosin kirkon uskon ja opin kannalta katsottuna ehkä merkityksettömällä osalla – kirkossamme pahasti pielessä. Sitä se on ollut itse asiassa jo melkoisen kauan. Oikeita, osaavia ihmisiä hyljeksitään, jopa syrjitään ja keskinkertaisuuksia, kaikkien kavereita, asioista syvällisemmin totaalisesti tietämättömiä ja toisinaan jopa "moderneja uuninpankkosukulaisia" nostetaan framille. Suku on tärkein ja oikeat suhteet oikeisiin ihmisiin, muilla seikoilla ei niin suurta väliä – paitsi sitten toisinaan jollain ominaisuudella, joku sanoisi poikkeavuudella, jolla sitten ei pitäisi olla mitään tekemistä tällaisten uskonasioiden kanssa. Jääköön sanomatta millä, ettei minua myös (#metoo) syytettäisi viime aikoina suosituksi tulleella termillä eli toisin sanoen, seksuaalisesta ahdistelusta.
”Herra, minun elämäni valtias!
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.”
Yksi tällainen surullinen tarina sai äskettäin yhden kulminaatiopisteensä, kun erään ongelmallisen alueen maallinen oikeus teki kirkollisen asianosaisen kyseessä ollessa päätöksen ja – somessa olleen toisen osapuolen kertoman tiedon mukaan – totesi kirkon, tässä tapauksessa seurakunnan, syyllistyneen laittomaan irtisanomiseen, perusteettomaan määräaikaisuuteen sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien rikkomiseen ja hävinneen jutun oikeudessa. Huh! Kyseessä on siis hävinneellä puolella organisaatio, kristillinen kirkon seurakunta, jota syytettiin ja myös tuomittiin moisista edellä luetelluista asioista.
Rahaa on kyseiseltä seurakunnalta palanut noihin ja aikaisempiin oikeustapauksiin hurjasti ja lisää oikeustapauksia on tulossa jo välittömästi. Siihenkö todella seurakuntalaisilta kerätyt kirkollisverovarat on tarkoitettu. Näinkö hoidetaan seurakuntalaisilta kerätyillä varoilla seurakunnan ns. valtaa käyttävän eliitin aiheuttamia työn- ja henkilöjohdollisia töppäilyjä.
Samalla on hyvä muistaa, että kyseinen seurakunta nosti joitain aikoja sitten koko valtakunnan linjasta poiketen omalla päätöksellään (ei siis työmarkkinaosapuolten päätöksellä) oman seurakunnan pappien (siis ilmeisesti vain työajattoman henkilöstön) palkat yli normaalirajojen, jopa siinä määrin överisti, että muitten alueiden papitkin sekä osin sen aikaiset piispatkin (kenties oman seurakunnan muutkin työntekijät) katselivat asiaa silmät ymmyrkäisinä.
Samaan aikaan – mahdollisesti siksi, että rahaa riittäisi kalliiden asianajajien palkkioihin – on jouduttu tekemään merkittäviä leikkauksia vaikkapa opetustoimessa ja muillakin kirkollisen työn oleellisilla osa-alueilla jopa siinä määrin, että vaikkapa uskonnonopettajat ovat alkaneet – voisiko sanoa – voida pahoin ja pohtivat hukkuvan laivan jättämistä. Laivan jättäjiä, kirkosta eronneita, alkaa olla enenevässä määrin sielläkin. Ja yhtenä syynä ovat mitä ilmeisimmin olleet tuollaiset väärinkäytökset ja törkeä ihmisten kohtelu.
Nämä esimerkit osoittavat varsin konkreettisesti sen, että joiltain osin henkilöstöhallinnossa ja taloudenpidossa on mahdollisesti ongelmia, joihin jopa kirkon korkeimman hallintoelimen, kirkolliskokouksen, tulisi puuttua. Mutta ongelma on vain siinäkin se, että kyseistä hallintoelintäkin hallitsee kyseinen alue melkein suvereenisti demokraattisella ja ihan laillisella ylivallallaan, määräenemmistöllä. Hurjaksi asian tietysti tekee taas se, että tuota ”hallinnointia” tekevät molemmissa kohteissa, seurakunnassa ja kirkolliskokouksessa, vahvasti yhdet ja samat perheet lähipiireineen ja ”opetuslapsineen”, eräänlainine seurakunnalisine nomenklatuuroineen.
”Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.”
Aikoinaan vasemmistolaiset piirit lauloivat Suomessa – olikohan se – kahdestakymmenestä perheestä, jotka hallitsevat maatamme. Meillä ei kirkossamme tarvita ihan niin montaa perhettä, vähempikin näköjään riittää hallintaan ja se riittää näköjään myös samalla asioiden sekaisin saamiseen. Tosin tässä täytyy myös todeta se, ettei noiden muutaman perheen kognitiivinen eikä kvantatatiivinen volyymi riitä yksin hallintaan ja asioiden hoitamiseen, joten kyllä niitä ”p-kärpäsiäkin” tarvitaan. Ja niitähän saadaan erilaisilla palkitsemisilla, nostamalla heitä vallan ja hallinnan kannalta erilaisiin asemiin kirkon tai seurakunnan piirissä ja jakamalla heille etuisuuksia, matkoja tai mitä nyt saavatkaan. Mutta samalla he saavat niukasti oikeaa tietoa ja totuutta, jotta he voivat kirkkain otsin selittää maailmalla liikkuessaan, kuinka oikeassa ja demokraattisia kellokkaat ovat asioita ajaessaan.
Kuten jo edellä mainitsin, ongelma ei ole vain nyt ajankohtainen, se on ollut sitä – siis ajankohtaisesti ongelmallinen – jo kauan ja jäljet näkyvät, hyvä, etteivät ihan jo haise. Johtosuhteet joihinkin tehtävien haltijoihin ovat olleet ajoittain todella epäselviä ja niistä on sitten aiheutunut omia ongelmia. Ihmisiä on siirrelty tehtävästä toiseen, savustettukin ja laajempikin pahoinvointi lienee melko yleistä. Yhteisöä vaikuttaisi leimaavan – ainakin näin ulkopuolelta katsellen – pelko ja vaikenemisen laki, "ortodoksinen omerta". Tosin tällä kertaa merkkejä on siitäkin, että eliitin sisälläkin ilmeisesti kuplii. Vaikuttaisi ainakin hieman siltä, että kaikki tämä on alkanut hieman hajottaa herttaista yksimielisyyttä. Taustalla voi toki olla muitakin syitä, jotka johtuvat vaikkapa eläköitymisistä.
Jokin aika sitten tämän "ongelma-alueen" ulkopuolella, sille ihan ”vieraalla arktisella alueella”, tehty ”demokraattinen vallankeikaus” on osoittautunut aika lailla vääräksi, en tiedä voisiko jopa sanoa huonoksi offensiiviksi ja valtaan valittu ilmeisesti erilaisten "valitsijoiden" reaktioidenkin perusteella mahdollisesti epäonnistuneeksi valinnaksi. Mutta mitäs teet, kun on laillisesti päätetty ja näillä päätöksillä mennään. Ja eihän tuo epäonnistuminen sillä varsinaisella eteläisellä ongelma-aluella vaikuta suoraan vaan ihan muualla, pohjoisempana. Ongelma on siis ulkoistettu toisille.
Keskinkertaisuudet ovat sanoneet sanansa ja saaneet paikkansa. Äskettäin tapahtuneilla uusilla, ehkä hieman toisenlaisilla ”vallankeikauksilla”, joissa ovat olleet mukana tavalla tai toisella – vai pitäisköhän sana tai korvata sanalla ja – myös nuo surulliset "eliittijoukot", on taas ollut ehkä erilaisia vaikutuksia, kun alkuaan ajateltiin. Ja siksi – näin luulen – tällaisen uuden oikeuslaitoksen tekemän hienon päätöksen edessä, eliitti on varmaan osin ihmeissään. Kirkon ulkopuolelta, puolueettoman oikeuslaitoksen taholta nähdäänkin, etteivät asiat ole kunnossa. Osa sisällä olevistakin on alkanut jättää hukkuvan laivan ja pakenee luovaan työhön tai jotain muuta mukavaa tekemään, kuka pohjoiseen kuka etelään ja yrittävät saada asiat näyttämään siltä, että heillä ei ole ollut mitään "osaa eikä arpaa" asioiden huononemiseen. Osalla kuitenkin erilaiset henkilökohtaiset ongelmat jatkuvat ja oma elämäntilanne on saattanut ajautua jopa ahdinkoon tai ainakin vaikeaksi. Eräänlainen entinen rehvasteleva, joskus jopa aggressiiviselta vaikuttanut esiintyminen ja kirjoittelu ja sitä äkisti seurannut seurannut somehiljaisuus kertovat jostain – mistä – sen aika näyttänee.
”Oi, Kuningas ja Herra!
Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,”
Mutta monella taholla silti ”palaa” ja sammuttajia ei näy mailla eikä halmeilla, ainoastaan bensaa liekkeihin heittäjiä. Vapaaehtoiset kaikkoavat, yhdistyksiä puretaan, ihmiset kaikkoavat ja kirkko syyttää poislähteviä uhriutumisesta. Huh! Muuhun ei enää oikein pystytä kuin sisäpiirin keskinäiseen kehumiseen – oli sitten aihetta tai ei – usein valitettavasti vain ei.
Kirkolle tyypillinen laupea, oikeudenmukainen, kristillinen, sovitteleva työ on pahasti kadoksissa ja laiva kulkee minne sattuu. Tuherretaan jonninjoutavia sellaisissa asioissa, joista ei kirkolle ole oikeastaan mitään hyötyä, pelkkää kulua ja laitetaan syrjään ne, vaikkapa opetukseen ja ihmisten auttamiseen liittyvät asiat, joista mahdollisesti olisi hyötyä, ne vain valitettavasti ovat eliitin mielestä ”väärin sammutettuja”, väärien ihmisten tekemiä, ideoimia ja toteuttamia – niin ja usein vielä niin, ettei kukaan kirkon työntekijöistä saa niistä mitään kunniaa. Harmillista on sekin, että jopa joiltain keskushallinnossa puuhastelevilta on alkanut kuulua samanlaisia ajatuksia, kuin noilta ongelma-alueiden ihmisitä. Syitä voi vain arvailla. Joitain mahdollisesti ottaa päähän se, ettei ketään päässyt mukaan muuttomatkalle etelään.
”sillä siunattu olet sinä iankaikkisesasti. Amen.”
Olen tuossa tekstini ohessa kuljettanut ortodoksiseen Suureen paastoon, pääsiäiseen valmistautumisen aikaan kuuluvaa Efraim Syyrialaisen paastorukousta, jota Suuren paaston aikana todella usein luetaan ja siihen liittyy myös fyysisiä ilmenemismuotoja, maahankumarruksia. Laitoin sen siihen mukaan, jotta ristiriita asioiden ja tekijöiden välillä korostuisi. Kyseessä on siis kirkon toiminta omia jäseniään, jopa pappejaan kohtaan, jota tässä ääneen ihmettelen.
En itse ole pappi, enkä siltä osin ole ihan kaikista sopivin siteeraamaan pyhiä kirjoituksia, mutta pakko on tässä kohtaa jotain siteeratakin. Raamatusta löytyy kohta, jossa sanotaan (Mark.9:35): "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija." Se omalla tavallaan kertoo, että rakkaus valtaan, siis kunnianhimo, ei ole tuon pyhän kirjan mukaista. Kirkon historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä, jotka osoittavat asian olevan noin. Kunnianhimo, rakkaus valtaan, on vastoin kirkon opetusta, se on vastoin sitä, mitä kirkko opettaa. Nöyryyttä. Sitä, mitä tuo paastorukouskin meille yrittää opettaa.
Kirkossa on liiaksi ihmisiä, jotka janoavat valtaa, korkeaa asemaa, ylennyksiä, kunniaa, kumarteluja ja käsien suutelua ja sortuvat niitä saadakseen monenlaisiin ihmeellisiin ratkaisuihin, syrjintään, selän takana p:n puhumiseen, kaltoinkohteluun ja joskus – mene ja tiedä – jopa mahdollisesti korruptioonkin. Kaikki eivät voi olla ensimmäisiä ja niin ei ole tarkoituskaan. Usein lopputulemana on suomalaisen sananlaskun osoittama tulos, joka selkeästi kertoo meille, mikä on ahneen loppu. Vaikka monesti saattaa näyttää muulta, taustalla saattaa hyvinkin olla tuollaisilla ihmisillä epäonnistumisia muilla ihmiselämän saroilla: perheessä, rakkaudessa, ystävyydessä. Tiedä häntä!
Siksi on hyvä aina uudestaan ja uudestaan lukea tuo Efraim Syyrialaisen paastorukous ja kumartaa nöyrästi ja nöyränä maahan asti jokaisen säkeen lopussa.Minunkin!
Herra, minun elämäni valtias!
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi, Kuningas ja Herra!
Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,
sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti.
Amen.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
