3.6.17

Kahdenkympin testi

Olen suuren osan elämästäni ollut jonkin sortin observaattori, tarkkailija. Minusta on kohtuullisen mukavaa istua vaikkapa terassilla jonkun juoman äärellä ja tarkkailla itseäni ja siinä ohessa muitakin ihmisiä, heidän vai pitäisikö sanoa meidän käyttäytymistämme ja monia muita mielenkiintoisia asioita meistä ihmisistä, joista osa näkyy ulospäin, osa ei.

Tarkkailun kohteeksi valikoituu toisinaan joku ihminen ihan hänen erikoisemman, erottuvan käyttäytymisen taikka vain pukeutumisen osalta. Kohteeksi joutuminen on kuitenkin varsin sattumanvaraista eikä sille välttämättä löydy yhtä ja samaa syytä.

Erilaiset etniset ryhmät tai oikeammin niiden edustajat ovat usein tarkkailuni kohteina. Miten he selviytyvät enemmistön joukossa? Millaisia ratkaisuja he tekevät? En kuitenkaan koskaan tarkkaile ihmisiä siinä mielessä, että siihen liittyisi jotain syrjivää tai sanoisinko epätasa-arvoista. En ainakaan omasta mielestä ole mitään ryhmää kohtaan syrjivä, olipa sitten kyseessä etninen tai joku muu ryhmä tai sen jäsen.

Maassamme ei ole aikaisemmin ollut paljoa erilaisia etnisiä ryhmiä ja maamme lienee melko kauan ollut melko ”tasapaksu” maa tuossa mielessä. Maahanmuutto on tuonut valtaisasti erilaisia ihmisiä maahamme ja tuokin asia on keikahtanut melkoisesti aivan erilaiseen asemaan.

Omassa lapsuudessani ei ollut muita etnisiä ryhmiä kuin mustalaiset, jotka siihen aikaan liikkuivat hevosilla ja viettivät ainakin ilmeisesti osan vuodesta ns. liikkuvaa elämää. Kylämme risteyksessä oli metsikkö, jossa he usein leiriintyivät ja muistan sen olleen mielenkiintoista aikaa ainakin meille lapsille.

Isäni, joka oli kylän kauppias, tunsi useita noista leiriintyjistä ilmeisesti melko hyvinkin. Muistan, että hän jopa myi heille tavaraa luotolla ja mikäli muistikuvani on oikea, hän yleensä kai sai rahansa takaisin joissain vaiheessa. Siihen saattoi toisinaan kyllä ilmeisesti kulkua kauankin, mutta näin muistelen: velat maksettiin.

Tuo muistikuva ja oman isäni käyttäytyminen liikkuvaa elämää viettäneeseen kansanosaan muokkasivat myös omaa käsitystäni heistä. En ole koskaan suhtautunut heihin mitenkään kielteisesti tai torjuvasti. He ovat lapsuudestani asti olleet ihmisiä toisten joukossa. Ehkä erilaisia, mutta niinhän meistä monet itsekin olemme.

Työssäni kohtasin sittemmin tuonkin etnisen ryhmän edustajia, kuten muuten monen muunkin ryhmän ihmisiä, joita tosiaankin en silloin lapsuudessani kohdannut lainkaan. Itselleni maalla kasvaneena ihmisenä ei ole ollut mitään muuta sanaa mustan ihonvärin omaaville ihmisille kuin neekeri. Se ei koskaan ole ollut suussani eikä päässäni haukkumasana. Se on samanlainen kuin eskimo tai intiaani. Rodun nimi, joka kuvaa omalla tavallaan kyseistä ryhmää ilman mitään sivumerkitystä, jonka jotkut sitten myöhemmin ovat sille väkisin laittaneet. Toki olen kuullut tuosta nimityksestä sitten erilaisia haukkuvia väännöksiä, mutta ne ovat erikseen ja ne on muodostettukin aikanaan haukkumanimiksi, mitä neekeri ei minulle ole ollut koskaan eikä ole vieläkään.

Myös tuon ”kotimaisen” oman maassamme kauan olleen etnisen ryhmän edustajia kohtasin useinkin omassa työssäni. Heidän joukossaan oli ihan kuten kaikkien muidenkin joukossa, luonteeltaan ja tavoiltaan, elämänasenteeltaan monenlaisia ihmisiä. Minulle, kuten kai ei monelle muullekaan valtaväestöön kuuluvalle, ole koskaan eikä missään oikein opetettu erilaisten etnisten ryhmien ihmisten tapoja, kulttuuria, uskomuksia ja monia muita elämään liittyviä asioita. Mutta joka tapauksessa lapsuudessani omaksumani ja isältäni oppima myönteinen asenne säilyi ja on yhä säilynyt suhteessa niin "omiin" perinteisiin vähemmistöryhmiin kuin uusiinkin.

Itsekin kuulun yhteen tällaiseen etniseen vähemmistöryhmään tai ehkä jopa kahteenkin – olen sekä karjalaista alkuperää että uskonnoltani ortodoksi. Ei meidän ortodoksien tapojakaan ole kovin tehokkaasti opetettu enemmistölle ja siksi monta monituista kertaa on syntynyt outoja tai jopa hassuja tilanteita kulttuurien törmätessä. Niin on tapahtunut myös varmaan muidenkin etnisten ryhmien kanssa.

Vaikka nykyään on runsaasti tietoa saatavilla, en minä eikä todennäköisesti useat muutkaan ole riittävästi tutustuneet näihin toisiin kulttuureihin, toisten tapoihin ja elämänasenteisiin. Siksi maassamme on syntynyt varmaan myös erilaisia ristiriitoja, kahakoita ja jopa rasistisia tekoja, jotka ovat surullista katsottavaa. Osin saattaa olla niinkin, että me vähemmistöläiset emme jaa riittävästi tietoa omasta kulttuuristamme, omista tavoistamme ja jos ne jotenkin sitten ovat ristiriidassa tai todella poikkeavat suuresti valtaväestön vastaavista, törmäys on odotettavissa.

Tämä pitkä edellä oleva selvitys toimikoon esipuheena omalle pienelle kokeelleni, jonka todellakin tein tässä eräänä päivänä ihan tuossa alussa mainitsemassani tarkkailijan roolissa. Olen jonkin aikaa eläkkeellä ollessani istuskellut aina silloin tällöin eräässä mielenkiintoisessa ukkoporukassa kaupungin keskustan eräässä kauppakeskuksessa. Tuo ukkoporukka on melkoinen sekasotku erilaisia ammatteja everstistä talonmieheen tai hammaskirurgista rehtoriin, ihan laidasta laitaan mutta myös sekoitus erilaisia kulttuureja. Minä taidan kuitenkin olla ryhmän ainoa ortodoksi, joka sitten joudunkin usein vastaamaan koko ortodoksisen kulttuurin erehdyksistä ja viisauksista.

Ryhmästä löytyy myös tuon toisen kotimaisen etnisen ryhmän edustaja, mielenkiintoinen vanha, elämää kokenut mies, kuten me kaikki muutkin. Kun samassa ryhmässä istuu aina silloin tällöin poliisikin, on monta kertaa ollut vedet silmissä, kun nämä kaksi ovat kertoneet tapahtumista oman elämänsä historiassa, missä he aina silloin tällöin ilmeisesti jopa kohtasivat – mitä erilaisimmissa asioissa. Tosin noita samantapaisia juttuja ja vaikka noita kohtaamisiakin löytyy toki muiltakin – ihan siis noilta ns. valtaväestön edustajiltakin ja yhtä hauskoja ne ovat ainakin nyt kuulla. Tiedä häntä sitten silloin, kun ne tapahtuivat.

Muutama päivä sitten jäin istumaan pöytään kahdestaan tuon jutussani mainitsemani vanhan miehen kanssa. Hieman herätti ihmetystä jossain vaiheessa hänen mainintansa pitkästä pujoparrastani, joka hänen mielestään sopii kasvoihini oivallisesti. Itse kun pidän sitä oikeastaan melko kauhean näköisenä kaikesta huolimatta. No alkuun otin sen kohteliaisuutena, mutta myöhemmin ajattelin sen olevan ehkä kuitenkin muuta.

Kun muut olivat lähteneet – kuka syömään kotiinsa, kuka muille asioille – tämä vanha mies kysäisi varovaisesti, ”Monesko päivä nyt on”. ”Toukokuun viimeinen”. ”Joo – eläke taitaa tulla vasta neljäs päivä.". "Ei se silloinkaan tule, kun se on sunnuntai. Jaa – niinpä. Rahaa on vain 18 euroa ja lääkkeet pitäisi ostaa”. Silloin aloin jo odottaa jotain yllättävää. Ja tulihan se sieltä.

”Voisitko lainata perjantaihin saakka kaksi kymppiä?” hän kysyikin sitten suoraan. Tavallisesti vastaus olisi ollut: en tai minulla ei ole rahaa mukana kuin muutama kolikko, koska maksan aina kortilla. Mutta nytpä en vastannutkaan niin. Mietin, ettei kaksi kymppiä vie minua konkurssiin, meni se sitten syteen tai saveen. Ja edessäni oli noin kahdeksankymppinen vanha mies.

Kiertelin ja kaartelin asian ympärillä miettiessäni vastausta kysymykseen. Kaivoin taskustani korttikotelon, jonka välissä tiesin olevan kaksikymppisen ja otin sen esiin. Raha hävisi melko nopsaan toiseen taskuun kiitoksen kera ja vakuutuksen kera, että perjantaina saat takaisin. Kohta hävisi vanha mieskin. Tosin ei apteekkiin vaan kauppakeskuksen kioskiin totoluukulle. Arvelin hurskaasti hänen vain kysyvän sieltä jotakin matkalla apteekkiin ja jatkoin matkaa kotiin, syömään minäkin, miettien, tulikohan tehtyä hölmösti vaiko ei.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: