28.12.17

Työkaverini Timpan muistolle!

Kuolema tulee aina yllätyksenä, vaikka sen tuloa aavistelisi tai sitä jollakin tavalla osaisi tai tietäisi odottaa. Niin myös sinun kuolemasi oli yllätys. Toinen yhteinen työkaverimme sen minulle ilmoitti. Yleensä melko pian nousee kysymys, miksi. Niin nytkin, mutta ehkä enemmän se ”miksi”-kysymys painottui nyt jollakin tavalla kuoleman sijasta elämään.

Tunsin Timpan reilusti yli 30 vuotta, lähes 40 vuotta, josta vajaat puolet samaa työtä tekevänä työkaverina ja loput lähiesimiehenä. Harrastus- ja elämänpiirimme olivat erilaiset, mutta silti luulin tuona aikana oppineeni tuntemaan hänet. Nyt tai oikeastaan jo jokin aika sitten huomasin, etten ehkä tuntenutkaan.

Timpan tuntemiseni perustui kolmeen merkittävään asiaan: todella pitkään työkaveruuteen, muutamaan yhteiseen ulkomaille suuntautuneeseen työmatkaan ja NPK:hon, Nuorten Poikain Klubiin, epäviralliseen työyhteisömme ukkoporukkaan.


Työkaverina koimme niin normaalia ala- kuin ylämäkeä, mikä lienee kovinkin tavallista. Yksi tapahtuma kuitenkin siltä ajalta nousee ensimmäisenä mieleeni ja uskon sen vaikuttaneen eniten väleihimme. Jouduin valitsemaan esimiehenä kahden väliltä ja valintani osui Timppaan. Hän oli siitä tyytyväinen ymmärtääkseni koko lopputyöuran, enkä itsekään yhtään kadu tekemääni. Tekisin saman tällä tietämyksellä uudestaankin. Se kuitenkin lienee ollut yksi merkittävimmistä yhdistävistä tekijöistä välillämme ja se opetti minuakin niin esimiehenä kuin ystävänä, työkaverina, suhtautumaan ehkä oikeammin ja realistisemmin omaan työyhteisööni ja yleensäkin kaveruuteen ja ystävyyteen työyhteisössä.

Toinen merkittävä vaihe elämässämme olivat ne vuodet, kun reissasimme Timpan kanssa milloin Unkarissa, milloin Englannissa Euroopan Unionin rahoilla Joki-projektin puitteissa. Noilla matkoilla opin tuntemaan myös hieman erilaisen Timpan – erilaisen niin hyvässä kuin pahassa. Mutta noiden matkojen ansiosta oma elämäni sai siinä ohessa monta hyvää asiaa ja kokemusta ja niin uskon käyneen myös Timpalle. Saimme monia kertoja jälkikäteen muistella matkojamme – ikimuistoista junamatkaa Budapestistä Békéscabaan unkarilaisen köyhän miehen tai pariskunnan kanssa ja jalkapallo-ottelua Englannin Birminghamissa Aston Villa vastaan Charlton – vai mikä se nyt olikaan, mutta se voitti yllättäen kuitenkin, vaikkei olisi pitänyt, ja vielä Aston Villan kotikentällä Villa Parkissa, jossa paikalla oli porukkaa saman verran kuin kotikaupungissani. Se oli järisyttävä ensikokemus englantilaiseen jalkapalloelämään. Monia muitakin hauskoja tarinoita olisi kerrottavana noilta matkoilta.

Kolmas meitä yhdistänyt asia oli tuo salaperäinen, työpaikkamme naistenkin kadehtima, hauskoja illanviettoja ja jopa Lapin matkoja järjestänyt NPK – Nuorten Poikain Klubi, jonka itsevaltainen puheenjohtaja, sihteeri ja taloudenhoitaja oikeutetusti ja ilman valitusoikeutta Timppa oli. En muista, milloin toiminta alkoi, mutta kauan sitten ja ymmärtääkseni – vanha kun olen itsekin, en ihan tarkkaan enää muista – mutta ennen Timppaa lienee klubistamme kuollut neljä jäsentä: Ville, Otto, Raimo ja Arvo. Timppa on siis viides. Jäljellä meitä on vielä varmaan noin kymmenkunta, mutta klubi on jo lopetettu. Timppa teki sen omalla diktatorisella päätöksellään, jota kaikki eivät hyväksyneet, eivätkä oikeastaan ymmärtäneetkään, mutta joka sitten kuitenkin piti. Klubin lopettaminen oli myös omalla tavallaan kulminaatiopiste yhteisessä elämässämme.

Klubin lopettaminen liittyi varmaan jotenkin eläköitymiseen. Kun Timpan eläkeikä lähestyi, hän vain ilmoitti, että klubin toiminta loppuu ja muistaakseni minun tehtäväkseni tai, jos en olisi enää hengissä tai riittävissä sielun ja ruumiin voimissa, jonkun muun tehtäväksi, jäi hakea Timpan kuoleman jälkeen hänen kotoaan NPK:n arkisto klubin haltuun edelleen kulttuurihistoriallista arkistoimista varten. Jo kaikki nuo tapahtumat ja koko prosessi omalla tavallaan kertoivat – kun sitä nyt jälkeenpäin arvioin – muutoksesta, joka oli tulossa. Eläkkeelle jääminen on meille joillekin vaikeaa ja eläkkeellä olemiseen on joskus vaikea sopeutua. Minusta tuntuu, että Timpalle se oli erityisen vaikeaa. Ehkä hän aavisti sen ja ehkä siksi NPK lopetettiin jo ennen eläkkeelle siirtymistä, mutta siihen kulminoituu kuitenkin moni asia meidän kaikkien tuon työyhteisön jäsenien yhteisessä elämässä. Joku aika loppui ja joku muu aika alkoi silloin. Osa osasi jatkaa siitä eteenpäin sujuvasti, osa hieman haparoiden. Aloimme ihan selvästi elää omaa elämäämme omien harrastuksiemme parissa ja kasvaa erilleen toisistamme ja erkaantua yhteisistä riennoista. Ihan kuin lukiolaiset ylioppilaskokeen jälkeen hajaantuvat eri puolille maailmaa, niin mekin, omiin kuvioihimme, omaan elämäämme, omiin harrastuksiimme.

Timppa johtaa nyt ehkä NPK:n kunniajäsenten – joita muuten ennätimme valita toiminta-aikanamme muutaman, mutta todella vähäisen määrän – entisenlaisia hauskoja kokouksia toisessa maailmassa, toisessa, toivottavasti paremmassa maailmassa ja todellisuudessa. Kiitos Timppa ystävyydestä, työkaveruudesta ja sen aikaa, kun sitä kesti vierellä kävelemisestä.

Työkaverisi (evp) Hannu

17.12.17

Mänttiyden syvin olemus

Viime aikoina on netissä ollut paljon mänttiyttä tai vastaavia olomuotoja pohtivia kirjoituksia. Minua kiinnostaa suuresti tämäkin asia, kenties siksikin, että aina aika ajoin tulee pohdituksi, olenko itseKIN mäntti. Huomannet nuo ISOT kirjaimet.

Mahdollisesti olen, mahdollisesti en – riippunee ajankohdasta, henkisestä vireydestä ja monesta muusta, milloin asiaa pohdin ja joskus kenties ihan asiastakin, jonka ympärillä asia pyörii. On kuitenkin monia asioita, jotka laukaisevat itsessäni ajatuksen toisesta, että onpa tuo todella mäntti tyyppi, varsinainen ääliö.

Joku aika sitten netistä löytyi ”tutkimus”, jonka mukaan kirjoitusvirheistä huomauttelevat ihmiset ovat mänttejä. Siitä kirjoitti ”Tekniikan maailma” siteeraten mm. tiedeuutissivusto ScienceAlertia seuraavasti:
* ”… ihmiset, joita netin kielioppivirheet vaivaavat eniten, ovat myös luonteeltaan ”vähemmän miellyttäviä” kuin ne, jotka antavat kielioppiasioiden olla.”
* ”… koehenkilöt suorittivat [toisista ihmisistä] henkilökohtaisen persoonallisuuspiirrearvioinnin. Arvioinnissa mitattiin kunkin koehenkilön avoimuutta, miellyttävyyttä, introverttiutta, ekstrovertiutta, neuroottisuutta sekä tunnollisuutta.
* ”Kaikki koehenkilöt määrittelivät hakuilmoitukseen virheiden kera vastanneet kuvitteelliset henkilöt huonommiksi ihmisiksi kuin ne, jotka vastasivat ilmoitukseen kielellisesti sekä tekstillisesti virheettömin viestein.”

Toinen mielenkiintoinen artikkeli löytyi ihan äskettäin The Guardianin nettisivuilta, jossa aiheesta kirjoitti lehden newyorkilainen toimittaja Oliver Burkeman, joka omassa artikkelissaan siteerasi mm. amerikkalaista filosofia, Eric Schwitzgebeliä, Kalifornian yliopiston professoria. Burkeman kirjoitti mm.:
* Mänttiyden olemus (joka filosofi Eric Schwitzgebelin mukaan on erilainen kuin v****maisuus), on ”nähdä maailma sellaisten silmälasien läpi, jotka sumentavat toisten ihmisyyden.”

Burkeman käytti tuossa siteerauksessa kyllä hieman hienompaa nimeä tuolle brutaalille ilmaukselleni. Hän käytti sanaa obnoxious[ness]. Burkemanin mielestä mäntit kohdatessaan ihmisiä ja pitävät heitä joko manipuloitavina kohteina tai tyhminä käsittelemään ”viisaita” asioita. Ääliötä tunnistettaessa hän käytti hyvää vertausta: Jos olet itse ääliö ihmisille, ja he useimmiten reagoivat ennustettavissa olevilla tavoilla: vihalla, ärsytyksellä tai, jos olet onnekas, ystävällisellä kritiikillä. Mahdollisesti et silloinkaan ota heidän reaktiotaan vakavasti, oletettavasti et edes kuuntele heitä lainkaan. Miksi? Koska olet ääliö.

Burkemanin mielestä ihminen ei tiedosta olevansa mäntti, jos on mäntti. Vaikka tällainen ihminen kysyisi itseltään, onko hän mäntti ja saa sitten itseltään vastauksen, ettei ole, niin yleensä silti on. Burkeman haki objektiivista tapaa, jolla itse pystyisi määrittelemään asian.

Hän löysi jotain filosofi Schwitzgebeliltä, joka on sanonut jotenkin siihen tapaan, että pysähdy, lopeta napaasi tuijottaminen ja katso omaa käytöstäsi muita ihmisiä kohtaan. Jos tunnet olevasi mänttien ympäröimänä, vaikka katselet mihin suuntaan tahansa, huolestu – huolestu kovasti. Kysy itseltäsi: ”Kaikkialle, mihin käännyt, oletko hullujen, tylsien muukalaisten, kasvottomien massojen, vihollisten ja hölmöjen sekä, todellakin, mänttien ympäröimä? Oletko ainoa toimintakykyinen henkilö, joka löytyy?”

Jos saat kysymykseen myöntävän ratkaisun, sinulle ei ole tarjolla muuta kuin huonoja uutisia. Olet todennäköisesti mäntti! Silloin kannattaa tehdä hieman analyysia itsestään sekä tapaamistaan ja kohtaamistaan ihmisistä ja hakea erilaisia yhtymäkohtia asioille. Mitä yhteistä heitä löytyy? Ja Burkemanin mukaan saatat joko huomata, että olet todellakin itsekin mäntti tai sitten, sinä olet vain oma itsesi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

15.12.17

Eteläsuomalaista terveydenhoitoa

Sain tutustua eteläsuomalaiseen terveydenhoitoon, kun nuorin poikani Pekingistä otti yhteyttä ja pyysi hoitamaan erään asiansa – varaamaan uuden ajan HUS:n organisaatiosta, koska ei ennätä varattuun aikaan, ei ole silloin vielä Suomessa. Oli kuulemma jonottanut puhelimessa noin parikymmentä minuuttia, kun yritti soittaa Pekingistä Suomeen ajanvarauksen muutoksesta. Turhaan ja kalliisti.

Otin tehtävän vastaan aavistellen siitä tulevan vaikean, mutta kyllähän tällainen änkyrä nyt tuollaisesta haasteesta selviää. Sain asiaa koskevat paperit Kiinasta sähköpostilla ja niistä ilmeni tarvittavat puhelinyhteystiedot, mutta ei ainuttakaan sähköpostiyhteystietoa.

Papereista löytyi puhelinnumero, joka pääsääntöisesti on auki arkipäivisin kahden tunnin ajan, yhden aamulla ja toisen iltapäivällä. Omaan elämäntilanteeseen ei oikein sopinut sillä hetkellä soitto, koska olin herännyt (eli noussut sängystä) liian myöhään ja en oikein osannut ryhtyä odottelemaan iltapäivää.

Papereista löytyi toinen numero, joka tekstin mukaan oli sairaalan ilmoittautumisen numero ja auki aamulla kaksi tuntia ja iltapäivällä toiset kaksi. Ei kun soitto siihen ja – yllätys, yllätys – sieltä vastasi kaiken lisäksi erittäin ystävällinen naisääni, joka valittaen kertoi, ettei hän kuitenkaan voi tehdä varatun ajan muutosta. Hän oli varsin ymmärtäväinen, kun kuuli, että Pekingistä oli yritetty soittaa turhaan ja muuttaa aikaa.

Niinpä hän otti puhelinnumeroni ja lupasi välittää asian edelleen niin, että joku asianosainen soittaa minulle piakkoin. No – siinä odottelin muutaman tunnin ja piti sitten lähteä hammaslääkäriin. Ajattelin, että varmaan soittavat juuri silloin ja niin tekivät. Kun pora surisi suussani ja puheeni oli pelkkää ”äh-ähiä”, ei siinä suuremmin puhelimeen vastata.

Toivoin, että soittaja ymmärtää, ettei ihminen voi aina olla puhelimensa ääressä ja vastata, ja soittaa kohta uudestaan. Näin ajattelin normaalin ihmisen tekevän. Unohdin, ettei eteläsuomalainen terveydenhoitohenkilö ole ehkä tässä suhteessa ”normaali”, vaan enemmänkin stressaantunut työntekijä. Uutta soittoa ei kuulunut.

Kun uutta puhelua ei sitten odottelunkaan jälkeen kuulunut, ajattelin itse koettaa saada yhteyden ajanvaraukseen. Tietenkään puhelimessa ei "turvallisuussyistä" johtuen näkynyt tuon soittajan puhelinnumeroa, ainastaan vaihteen numero, johon sitten soitinkin ja yritin kertoa asian kohteliaasti. Turhaan – siis kohteliaasti – sieltä ei löytynyt minkäänlaista ymmärrystä asialle. Minut yhdistettiin parikin kertaa johonkin numeroon, johon ilmeisesti yhdistäjäkin tiesi, ettei siihen vastata.

Kun – olisiko ollut neljäs tai viiden kerta – taas soitin puhelunvälittäjälle – jollaiseksi keskuksia nykyisin kai sitten kutsutaan – sain melko tylyn vastauksen kysymykseeni, olisiko jotain sähköpostia, johon voisin lähettää postia. Hänen mielestään minun pitää soittaa aamulla klo 8 ajanvarausnumeroon ja kysyä asiaa sieltä, turha sitä on täältä kysellä. No jos soitan ko. numeroon, todennäköisesti varaan uuden ajan enkä lörpöttele siinä muuta.

Ei siinä kaiken tuon hösläämisen jälkeen kovin korkealla ollut mieli, kun päädyin ratkaisuun, että yritän sitten uudestaan huomenna aamulla. Laitan kellon varalta herättämään, jotta muistan soittaa ajoissa.

Näin sitten kävi, mutta kaikesta huolimatta heräsin liian myöhään tai ainakin melkein. Kun soitin puhelimeen, se meni heti vastaajaan – kello oli varttia vaille yhdeksän, jolloin oletin jo pahimman ruuhkan helpottaneen, kun vastausaika oli 8 – 9. Hieman verenpaine hypähti, mutta vastaaja kertoikin, että tänä aamuna puhelinvarausaika onkin poikkeuksellisesti klo 8-9 sijasta klo 9-10. Ei kun uudestaan soitto kahta minuuttia vaille 9, mutta meni vastaajaan. Toinen soitto minuuttia ennen vei jo jonoon, jossa metallinen ääni kertoi minun olevan toinen jonossa, siis kaiketi kolmantena, mitalisijoilla.

Puhelin kaiuttimelle ja istuin tietokoneen ääreen katselemaan posteja ja muita viestejä odotellessa. Melko pian puhelimeen vastattiinkin eikä odottelu kestänyt kokonaisuudessaan kuin ehkä 10 minuuttia ja langan päässä oli – yllätys, yllätys – miellyttävän ääninen ja KOHTELIAS vastaanottovirkailija, joka täysin – ainakin puhelimessa – kuulosti ymmärtävän ongelmamme.

Koska varattuja aikoja oli pojallani useita, oli labraa, rontgeniä, kokeita ja lääkäri, hän ei voinut antaa uusia aikoja heti, koska ne oli soviteltava lääkärien aikatauluihin, joita ei vielä ollut tiedossa sille ajalle, jolloin poikani olisi taas Suomessa. Mutta hän otti tiedot ylös ja sanoi lähettävänsä uudet ajat poikani suomalaiseen kotiosoitteeseen mahdollisimman pian.

Kerroin, että postin lähettäminen ko. osoitteeseen on hieman hankala toimi, koska poika on Kiinassa ja posti ei sinne Kiinaan normaalisti käänny, vaan posti avataan Suomessa ja skannataan Kiinaan. Virkailija ymmärsi asian ja katsoi poikani tietoja ja tunnisti minut siellä olevasta nimestä ja kun pyysin lähettämään tiedot minulle, jolloin se menee perille nopeammin ja varmemmin. Poikkeuksellisesti hän ilmoitti suostuvansa siihen.

Erosimme puhelimessa ihan sovussa hyvän joulun toivotuksin ja ihmettelin itsekin, että näinkö helposti se sittenkin kävi. En kiihtynyt kuin ehkä kerran pari aiemmin puhelunvälittäjään, en tarvinnut ottaa yhteyttä esimieheen enkä potilasasiamieheen, vaan saatoin hoitaa asian yllättävä joviaalin ajanvarausvirkailijan kanssa.

Ehkä organisaation tylyydestä johtumatta joululla ja Pekingillä ja ko. henkilön henkilökohtaisella osaamisella ja ominaisuuksilla oli oma osuutensa – mene ja tiedä – mutta asiakirjat putkahtivat eilen postista ja asia on jo hoidettu Kiinaan asti. Silti olen itse ikionnellinen, etten asu Etelä-Suomessa. Syitä siihen on toki muitakin kuin terveydenhoito, se lienee selvinnyt jo aiemmin näistä blogijutuistani. Mutta nyt sinne kuorman päälle tuli vielä tämäkin.

Yhä edelleen en ymmärrä, miksi tällaisessa tapauksessa ja muutenkin, kun elämme melko digilisoitua aikaa, vastapuolella (sairaalalla) ei ole käytössä sähköposti- tai muuta digitaalista palvelua. Selitys, ettei heillä ole ns. salattua yhteyttä, ei oikein riitä. Helposti asia muuttuu ainakin minun mielessäni muuksi, ihmisten (työntekijöiden) taitamattomuudeksi digitaalisissa asioissa, joustamattomuudeksi, stressaantuneisuudeksi, huonoksi asiakaspalveluksi tai ainakin koulutuksen puutteeksi ja muihin tuollaisiin kehitystä vaativiin seikkoihin.

Ymmärrän toki, että Etelä-Suomessa volyymit ovat ihan toisenlaisia ja erilaisia hullujakin – jotka vaivaavat niin puhelimessa kuin sähköpostissa – löytyy huomattavasti enemmän kuin täältä periferiasta. Siitäkin on jonkinlaisia henkilökohtaisia kokemuksia muilta saroilta. Mutta sitä en ymmärrä, ettei noita asioita ole voitu ratkaista jollain toimivalla ja tehokkaalla, nykyaikaisella tavalla, vaan tässäkin asiassa julkinen terveydenhoito laahaa jäljessä ja ottaa ihan tahallaan turpiinsa saamattomuuttaan ja osaamattomuuttaan, ehkä joistain muistakin syistä johtuen.

Par’aikaa väännetään kättä sotesta ja julkisen ja yksityisen terveydenhoidon suhteesta. Joskus tuntuu siltä, että ihmisten – tässä tapauksessa päättäjien ja johtajien – kenties oma henkilökohtainen ahneus ja vallanhalu, taloudellisen voiton kääriminen ja monet muut sellaiset asiat menevät kaiken inhimillisyyden ja asiakasystävällisyyden, ammattiin oletettavasti kuuluvan filantropian sekä kaiken toimivuuden ohi.

Kun on luotu tehokkaat laitokset, sairaalat ja terveyskeskukset, joissa osataan hoitaa ihmisiä monimutkaisilla välineillä hyvin, luulisi, että tällainen normaali, tavanomainen yhteyden pito potilaisiin, asiakkaisiin, ihmisiin, osaattaisiin hoitaa myös hyvin ja tehokkaasti – vaikuttavasti. Mutta ei näemmä ja saamme kai vielä odottaa aikaa parempaa. Mutta silti kaikille muutenkin jo raskasta terveyden- ja sairaanhoitotyötä tekeville ja muillekin kanssakävelijöille – Hyvää Joulua tai kuten me ortodoksit sen sanomme: Kristus syntyy – kiittäkää!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

12.12.17

Anna hyvän kiertää!

Usein jouluina on maailmalla erilaisia kampanjoita, joissa on silloin tällöin nähty tuo otsikon kehotus: ”Anna hyvän kiertää”. Onneksi ihmiset ovat tarttuneet siihen ja antaneet hyvän todellakin kiertää. Minua on ilahduttanut suuresti uutiset, joissa ihmiset ostavat lahjoja tuntemattomille ja osallistuvat monella tapaa jouluilon tuottamiseen sellaisille ihmisille, keillä ei aina ole siihen varaa.

Tyypillisenä epäilijänä oma toimintani näissä asioissa ei suinkaan kestä kaikilta osin päivänvaloa. Syytä pitänee hakea luonteestani ja kokemuksistani – kenties. Muistan eräänkin tapauksen, kun ystäväperheeni vei vahingossa omat kalliit ja erinomaisessa kunnossa olevat lasketteluvälineensä erään kansainvälisen ja maineeltaan puhtaan organisaation kirpparin varastoon myytäväksi. He huomasivat vahingon melko pian kotiin päästyään ja kiiruhtivat saman tien varastolle, josta tosin välineet olivat jo hävinneet. Minne – sitä he vain arvailivat – mutta ei ne ainakaan myyntiin ehtineet.

Ehkä siksi olen itse noudattanut face-to-face-periaatetta tällaisissa lahjoituksissa. Niin varmistaa avun perillemenon juuri oikeaan ja haluamaansa kohteeseen. Valitettavasti noihin avustusjärjestöihinkin on jo pesiytynyt erilaisia kielteisiä asioita, kuten varmaan hyvin muistamme vaikkapa sen Syyrian lapsille menevien lelujen omituisen jupakan.

Silti näin joulun aikaan onneksi saa ympäriltään erilaisia signaaleja ja herätyksiä sekä iloisia ärsykkeitä hyvästä ja hyvän levittämisestä. Se ei onneksi ole mihinkään hävinnyt maailmasta. Äskettäin oma nuorin vunukkani oli mummonsa kanssa menossa kotiinsa – mummo saattoi lasta pimeällä. Yhtäkkiä auto tuli ajotietä juuri, kun he aikoivat ylittää sen ja mummo varoitti hätääntyneenä lasta autosta. Mutta auto pysähtyi suojatien taakse ja mitäpä sitten tapahtui…

Vunukka pysähtyi suojatielle, otti hanskat käsistään ja teki käsillään sydämen auton kuljettajalle. Ja mikä parasta kuljettaja kiitti vilkuttamalla valoja. Mummolle tuli heti joulumieli ja meille muillekin, kun hän siitä kertoi ja luulenpa, että kuljettajallekin tuli hyvä mieli. Kiitos tälle mahdollisesti lappeenrantalaiselle kuljettajalle hauskasta ja opettavaisesta lapsen huomioimisesta ja kiitos vunukalle, kun älysit ja uskalsit tehdä kauniin teon.

Tuo teko ja sen ajatteleminen sai minutkin kulkemaan kaupungilla eilen hymysuin. Tarkoitus oli hakea joulua varten karjalanpiirakat omalta piirakantekijältäni Helenalta. Aiemmin ne teki minulle Helena ja Nasti, mutta Nasti kuoli jokin aika sitten. Lähes 90-vuotiaana hän teki minulle vielä piirakoita, jotka olivat todella hyviä. Ikuinen muisto Nastille! Muistan sinua varmaan joka kerta syödessäni noita oikeita karjalanpiirakoita.

Kuljin tuon ison, hyvältä tuoksuvan piirakkalaatikon kanssa kotiin, kun käytävässä tuli vastaan naapuri, jonka mies oli kuollut jokin aika sitten, enkä tiennyt asiasta. No se selvisi keskustelussa ja suruvalittelujen ohessa annoin leskelle piirakoita suoraan laatikosta. Hän selvästi ilostui piirakoista ja ehkä surukin hieman helpotti. Kun samaan aikaan postinkantaja laskeutui rappusia alas luoksemme kirjeiden ja postin jakelukierrokseltaan, tarjosin lämpöisiä, voideltuja piirakoita hänellekin. Olisittepa nähneet hänen hämmästyneen, mutta samalla iloisen ilmeensä, kun hän kaivoi laatikostani piirakoita välipalakseen.

Päästyäni sisälle, minun oli laitettava piirakat pakkaseen ja piti joutua hammaslääkäriin. Muistattehan – jos olette näitä aikaisempia juttujani lukeneet – että minulla on mainio terveyskeskushammaslääkäri. Hänen luokseen piti nytkin joutua ja ajattelin aiemmasta oppineena, että kaiketi ne piirakat hammaslääkärillekin maistuvat ja laitoin niitä mukaan muutamia pestyyn muoviseen tofu-jäätelörasiaan.

Päästyäni hammaslääkäriin – ikään kuin johdatuksesta – lääkäri tuli ulos huoneestaan, pyysi anteeksi, että haluaisi käydä kahvilla, kun oli ollut niin kiireinen päivä ja kysyi, enhän pahastuisi siitä. Totesin tietysti, että en ja sanoin, että olin kaiken lisäksi varautunut tilanteeseen ja toin mukanani kahville piirakat niin hänelle kuin hammashoitajallekin. Taisipa hammaslääkärin kasvoilla vilahtaa tuo sama hämmästyksen ja ilon ilme kuin postinkantajallakin ja mietin itse tyytyväisenä: osui ja upposi.

Lyhyen kahvihetken jälkeen pääsin hammaslääkärin tuoliin ja vaikka tarkoitus ihan oikeasti ei ollut alkuaan antaa piirakoita alkuun – kuten nyt sattumalta kävi – vaan vasta lähtiessä joululahjana ja näin välttää piirakoiden vääränlainen vaikutus. Niiden piti olla joululahja ei korruptiolahja. Mutta asia meni silti ymmärtääkseni ihan oikein perille ja sain jälleen – piirakoista huolimatta samaa hyvää hoitoa kuin aiemmilla kerroilla aina olen saanut.

Joten tee sinäkin samoin, anna hyvän kiertää!

Hyvää Joulua kaikille! Kristus syntyy – kiittäkää!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Tässä vielä muistona Nastista (ja Helenasta) tekemäni piirakkavideo vuodelta 2012:


6.12.17

Paikallisesti nationalistinen vaiko patrioottinen ortodoksia

Itsenäisyyteen on usein liitetty isänmaallisuuden, patriotismin ohessa nationalismi, kansallisuusaate, joka nykyisin kovin herkästi koetaan ja myös esitetään kansalliskiihkona tai yltiöisänmaallisuutena.

Nationalismi korostaa – ja nimenomaan juuri nykypäivänä enemmän tai vähemmän voimakkaasti korostaa – oman maan ja kansakunnan merkitystä monissa asioissa, urheilussa, politiikassa, kulttuurissa yleisemminkin ja miksei vaikka uskonnossakin. Meillä on kiusallisia esimerkkejä tästäkin kylliksi lähiympäristöstämme.

Patriotismi sen sijaan on isänmaanrakkautta, rakkautta omaa maataan, isänmaataan kohtaan. Mielenkiintoinen ja osin jopa ristiriitainen kirjailija George Orwellkin on määritellyt kantaansa patriotismiin. Hän on melko osuvasti sanonut, että se on uskollisuutta asuinpaikalle ja omalle elämäntavalle, jota ei kuitenkaan tyrkytetä pakolla muille. Siksi hän piti patriotismia täysin puolustettavana mm. teoksessaan ”Notes on Nationalism” (Huomioita nationalismista).

Suomen ortodoksisen kirkon päämies, vielä vähän aikaa arvonimellä Korkeasti pyhitetty Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, käsitteli Suomi 100-vuotisjuhlaliturgian opetuspuheessaan myös patriotismia ja sen suhdetta kristinuskoon. Hän sanoi 6.12.2017 puheessaan pohtiessaan kristillisyyden ja patriotismina ihanteiden yhteensovittamista mm.:
”Kuinka pyhän Nikolaoksen – vankilassakin istuneen ja maan lakeja rikkoneen pienen länsiturkkilaisen Myrran kaupungin kristillisen vähemmistön piispan – kunnioittaminen voidaan sovittaa Suomen itsenäisyyden juhlan muiston kanssa? Miten sovittaa yhteen kristillisyyden ja patriotismin ihanteet?
”Ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa” (Kol.3:11).
Nämä kolossalaiskirjeen sanat lausuttiin kauan ennen kansallisuusaatetta tai nykyistä globalisaatiota. Me ortodoksitkin laulamme kirkkovuoden suurimpina juhlina, pääsiäisenä, jouluna, teofaniana ja helluntaina troparin
”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne” (Gal. 3:28).”
Koska arkkipiispan kirkollinen arvonimi on muuttumassa vuoden 2018 alusta alkaen uudeksi, se on siitä alkaen KP Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa, ja moni haikailee Karjalan nimen poisjäämistä kirkollisesta arvonimestä, oli varmaakin harkittua puhetta arkkipiispalta, kun hän sanoi:
”Patriotismi on hyve. Se on rakkautta menneiden sukupolvien työn hedelmiä – niin henkisiä kuin aineellisiakin – kohtaan. Isänmaanrakkaus ei ole kuitenkaan muistoissa elämistä. Se on perintönä saatujen arvokkaiden ja koeteltujen muistojen valikoimista elämän ohjeiksi nykyajassa. Patriotismi sulkee sisäänsä kansan arvot, ei päinvastoin. Isänmaanrakkauden paras ilmentymä on se, että se ei sulje vaan avaa ovia arvojensa pariin. Patriotismiin liittyy arvoja, joita ilmaistaan myös kristinuskon välityksellä. Se ilmenee meillä Suomessakin pyhien tapojen kunnioittamisena.”
Mielenkiintoista on katsoa ja kokea kirkon jäsenenä, miten tuo muutos käytännössä toteutuu ja mitä siitä ”oikeasti” seuraa. Hiippakunnan piispan edeltäjä ja ainakin tietyllä tavalla tehtävässä jatkaja ovat elämäntyyliltään, arvomaailmaltaan ja persoonaltaan kovinkin erilaisia. Muutos ei voi mennä jälkiä jättämättä, mutta millaisia ne ovat, sitä ei helposti osaa arvioida, se pitää tässä nyt vain katsella ja ”kokea” siltä osin, kuin se on tällaiselle syrjässä elävälle tarkkailijalle mahdollista.

Suomessakin on minun mielestäni aikojen saatossa esiintynyt ortodoksisessa kirkossakin eräänlaista ”paikallista nationalismia”, oman seudun ja alueen erinomaisuuden ylikorostuneisuutta. Toisinaan se on johtanut ajatukseen, että koko kirkkomme on karjalainen ja karjalaisten kirkko. Siinä on unohtunut koko maa, kaikki muut heimot ja helposti eritoten myös kirkkoon liittyneet. Näin oli mahdollisesti ennen, kun kirkko nousi sotiemme aiheuttamasta ahdingosta ja ortodoksinen kirkko oli karjalaisille tärkeä yhteinen side omaan identiteettiin ja koko yhteiskuntaan, joka oli pääosin toisuskoisia.

Nykyään erilainen ”paikallinen nationalismi” on osin johtanut jopa siihen, että joku alue on joissain asioissa mennyt lähes ”vähemmistödiktatuuriin”, kun se on hallinnollisesta byrokratiasta ja kirkkoon kuulumattomasta demokratiasta johtuvilla määräenemmistöllä ja suurilla resursseillaan on alkanut liian voimakkaasti ohjailla koko maan, tässä tapauksessa kai koko kirkon, asioita. Slogan ”koska meitä on eniten, olemme suurin ja maksamme lystistä suurimman osan, meillä on oikeus tai ihan velvollisuus johtaa”, kuulostaa kovin kalsealta ainakin minun korvaani. Tuleeko tuohon asiaan muutos, se nähdään varmaan lähivuosina.


Jos vielä siteeraisin Orwellia tuohonkin kohtaan, hän on osuvasti sanonut ja sanonta voitaneen sijoittaa vaikka tuohon kuvioon. Kuvaillessaan nationalismia Orwell sanoi teoksessaan ”Notes on Nationalism”:
”Nationalismi on itsepetoksen karaisemaa vallanhimoa”.
Hänen mukaansa nationalismi on aggressiivinen ja patriotismi puolustuksellinen voima.

Valitettavasti meiltä Suomestakin löytyy runsaasti esimerkkejä, joissa nuo käsitteet heittävät lähes ”häränpyllyä” ja ne sekoitetaan tarkoituksella ja tahallaan tai jopa muutetaan lähes päinvastaisiksi ajatuksiksi. Asia on selvästi nähtävissä valtiollisissa asioissa, mutta yhä selvemmin toisinaan myös kirkon asioissa. Kirkosta on tullut vain välinearvo, jolla pyritään jopa kirkolle aivan vieraisiin arvoihin ja tavoitteisiin.

Kauhistuttavinta on huomata, että noin toimivilla "kovaäänisillä valistuneilla massoilla" on tietynlaiset ”silmälasit silmillään” ja he eivät ilmeisesti ihan oikeasti näe metsää puilta. He ilmeisesti ihan vilpittöminä ja aidoilla tunteilla paasaavat ja puolustavat omaa usein ehkä ortodoksisuuden kannalta katsoen vääristynyttä ja muualta lainattua ideologiaansa, joka siis ihan "aikuisen oikeasti" on melko kaukana oikeasta kirkon opetuksesta ja elämästä, traditiosta nyt puhumattakaan.

”Patrioottisia ortodokseja” yhdistää ortodoksinen usko, ei maan valtausko, sen tavat ja käytänteet eikä sen moninaiset ja usein vieraat virtaukset. Ortodokseja yhdistää pysyvä uskonoppi, perinne, kirkkolaulut, ikonit, omat kirkolliset tavat ja tottumukset, jotka ovat toisille – ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomille tai siinä löyhästi riippuville – toisinaan epätodellisia, vieraita, eksoottisia, outoja, vanhanaikaisia ja jos käyttäisin vielä sanaa, joka on saanut aivan uuden ulottuvuuden näissä asioissa – suvaitsemattomia.

Ihastuin joku aika sitten netistä löytämääni suomalaisen, usein loistavia tekstejä kirjoittavan kolumnistin Jyrki Lehtolan termeihin kolumnissaan, kun hän käsitteli Pirkko Arstilan esille tuomia eräitä uusia termejä. Lehtola kirjoitti silloin ”valistuneitten massojen pöyhkeästä suvaitsemattomuudesta”. Iloitsin pitkään tuosta asian kovin osuvasta lyhyestä määrittelystä ja kiteyttämisestä.

Nationalistien ja eritoten äärisellaisten suusta on tottunut usein kuulemaan iskulauseen ”Maassa maan tavalla”. Se heillä tosin jatkuu vielä varsin omaan ideologiaansa sopivalla syrjivällä ja kielteisellä tavalla ja en halua sitä tässä toistaa. Tuo sanonta on mielenkiintoinen. Minulle selvisi juuri, että se mahdollisesti on kirkollista alkuperää.

Luin jerusalemilaisen Pyhän Georgioksen Collegen kurssijohtajan, FT Rodney Aistin kolumnia, jonka nimi ”When in Rome …” viittaa englanninkieliseen sanontaan ”when in Rome, do as the Romans do” eli suomenkielessä se usein sanotaan juuri ”maassa maan tavalla”. Rodney Aist kertoi, että tuo siteeraus on peräisin Milanon ja Rooman välisistä ristiriidoista ja sen olisi hänen mukaansa sanonut pyhän Ambrosius Milanolainen (340-397) pyhälle Augustinukselle, Hippon piispalle (354-430), joista tuo jälkimmäinen asui Milanossa äitinsä pyhän Monican (322-387) kanssa.

Siteeraus lienee alkuaan ollut hieman pitempi ja latinaksi se kaiketi kuului: ”Si fueris Romae, Romano vivito more; si fueris alibi, vivito sicut ibi” eli “jos olet Roomassa elä roomalaiseen tapaan; jos olet muualla, elä kuin he elävät siellä”.

Sanonta liittyi tuolloin 300-luvulla paastoamiseen, meillekin juuri nyt ajankohtaiseen aiheeseen, sillä vietämme ortodoksisessa kirkossa jouluun asti kestävää joulupaastoa. Roomalaiset paastosivat tuohon aikaan eri tavalla kuin milanolaiset ja epäselvyys häiritsi Monicaa, muttei Augustinusta ja tämä sai aikaiseksi sen, että Augustinus kysyi neuvoa Milanon piispalta, jonka neuvo oli: ”Maassa maan tavalla”. Ilman mitään suomalaiskansallisia loppukaneetteja.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka @gmail.com


* Lue tuo Rodney Aistin kolumni netistä: ”When in Rome …”

* Lue arkkipiispa Leon opetuspuhe kirkon sivuilta: ”Miten sovittaa yhteen kristillisyyden ja patriotismin ihanteet?”

* Lue Jyrki Lehtolan kolumni: "Salainen sola ja pullea takamus näkyivät – sananvapauden rajat tulivat vastaan Arstilan Pirkossa"

2.12.17

Ja yhä kylmenee, mutta ... osa III

Onpa ollut mielenkiintoinen viikko. Se on tullut tavalla jos toisella vietettyä valamolaisissa tunnelmissa. Vaikka monet noista kokemuksista ovat olleet muuta kuin hauskoja, Valamo on pysynyt ja pysyy yhä mukavana muistona mielessäni ja samalla paikkana, jossa aina mieluusti vierailen.

Kyyti viimeisen Valamon vierailun jälkeen on ollut melko viileää, mutta onneksi vain pieneltä osin ja sellaiselta osalta, ettei se kuitenkaan suuremmin ole mielenrauhaani järkyttänyt. Asioiden käsittelemistä on helpottanut suuresti myös se ajatus, että – ihan oikeasti – olen omalla tavallani kertonut täälläkin, mitä Valamossa pidetyssä kirkolliskokouksessa koin, kuulin ja ymmärsin. Se ei välttämättä ole yhtenevä joidenkin toisten ymmärryksen kanssa, mutta se ei ole oikeastaan minun murheeni muulta osin, kuin siksi, että noita ihmisiä löytyy kirkkoni päätöksenteossa ja siitä olen toki ajoittain murheissani ja osin huolissanikin.

Se, minkä kourissa olen tässä viime aikoina ollut, kertoo osittain tuosta huolenaiheestani – ihmisistä, jotka ovat noita päätöksiä tekemässä ja noiden ihmisten toimintatavoista ja arvoista. Olen pitänyt suuresti erään suuren seurakunnan eläkkeelle jääneen kirkkoherran äskettäin esittämistä ajatuksista, joita hän on onneksi ryhtynyt julkituomaan reilummin, kuin se oli mahdollista hänen työssä ollessa. Hän kirjoitti viisaasti, että tuollaisissa tilanteissa, päätöksiä tekevässä ja valtaa hallussaan pitävässä kokouksessa on usein erilaisia ryhmiä, jotka tuota valtaansa käyttävät eritavoin.

Yksi ryhmä on hänenkin mielestään jossain määrin röyhkeät ja äänekkäät kellokkaat. Toinen ryhmä on mahdollisesti viisaat vaikenijat, mutta usein samalla he ovat hiljaisia mukautuvia nössöjä, jotka eivät halua olla riidoissa kenenkään kanssa. Hänen mielestään erilaiset kenties kirkollisten työpaikkojen ja etenkin seurakuntien henkilösuhteet vaikuttavat vahvasti päätöksiin, joita tekemässä on paljon juuri näitä seurakuntien työntekijöitä – seurakuntien, jotka ovat pääasiassa noiden päätöksien kohteita ja missä niiden vaikutus näkyy ja tuntuu selkeästi ja nopeaan hallinnossa, taloudessa ja jopa toiminnassa.

Kun itse käytin edellisissä blogijutuissani termejä ”lumiukot” ja ”sätkynuket”, tuntui jotenkin lohdulliselta lukea tämän teologin kirjoittavan, että kirkolliskokouksessa yksimielisyyden takana saattaa juuri olla se, että nämä hiljaiset alistuvat kellokkaiden junttaukselle. Olen aina arvostanut noiden ”vanhan liiton” teologien toimintaa, ajatuksia ja esimerkkiä, jonka he ovat antaneet työuransa aikana ja usein sen jälkeenkin ja näin nostaneet pienen kirkkomme siitä kauheasta suosta, johon viime sodat meidät ortodoksit ajoivat. Samalla harmittaa uusien nuorten teologien – jotka kuitenkin ovat akateemisesti oppineita, viisaita ihmisiä – lähtökohdiltaan heiveröisempi ihmistuntemus, mahdollisesti ohut työhön sitoutuminen ja jopa pahimmillaan ortodoksisuuteen kuulumaton pyrkyryys, joka saattaa ilmetä jopa pyrkimisenä papin tehtävään, haluna tai jopa selkeänä pyyntönä saada vihkimys tehtävään, johon kirkossamme perinteisesti on kutsuttu niitä, joilla siihen on kyky, taito ja kutsumus ja joita jossakin yksikössä tarvitaan. No – tällaiset asiat joutuu karjalaispoikakin nykyään kuittaamaan vuonna 1864 julkaistun Aleksis Kiven ”Nummisuutarien” repliikin savolaisella viännöksellä: ”Mualima muuttuu Hannuseni!”

Kirkolliskokousvierailun jälkeen olen mahdollisimman paljon yrittänyt tehdä muuta, kuin siihen liittyviä asioita. Tämä blogikirjoitus saa olla viimeinen tästä kokouksesta – ainakin vähään aikaan. Jotkut ovat kysyneet, miltä on tuntunut olla – sallinette tässä yhteydessä uskonnollisen vertauksen – ”ristiinnaulittavana” asiassa, johon liittyy sekä monen mielestä hyvää työskentelyä kuin joidenkin mielestä ala-arvoista puuhastelua, valehtelua, höpinää tai jopa kuten eräs kirkolliskokousedustaja sen alkuun ilmaisi: paskapuhetta.

Hyvää työskentelyssäni on selvästikin ollut tuo videointi ja niiden jakaminen kaikille tai ainakin useille ihmisille Facebookissa. Katsojia (katselukertoja) on ollut tuhansittain ja ihmiset ovat antaneet runsaasti myönteistä palautetta, koska nyt he ihan oikeasti näkivät, kuinka ja minkälaisia päätöksiä kirkolliskokouksessa ihan oikeasti tehdään.

Huonoksi työskentelyksi on leimattu tämä henkilökohtainen kirjoittelu omassa blogissani, jossa todellakin kerron henkilökohtaisia kokemuksiani kokouksesta ja omia kokemuksiani ihan vain kirkon jäsenenä. En ole millään tavalla enää osallinen itse kokoukseen, olen ainoastaan kokousta seuraava seurakuntalainen. Omalla kohdallani minulla oli ehkä vielä kaksinainen rooli: välitin kuvallista faktatietoa suorina ja lahjomattomina lähetyksiä, joista jokainen voi tehdä itse omia päätelmiään sekä kerroin sitten omalla henkilökohtaisella ”palstallani” omia kokemuksia näkemästäni ja kuulemastani, tein siis omia päätelmiäni. Näin ei ilmeisesti saisi joidenkin mielestä tehdä. Ja näin he korottavat helposti itsensä muiden ”kuolevaisten” yläpuolelle ja menevät jopa jyrkimmillään sananvapauden ankeuttajiksi (engl. dementors). Rajoittajiksi heistä ei kohdallani ole, koska en edelleenkään katso valehdelleeni. Kerroin vain ja ainoastaan oman näkemykseni, joka ei välttämättä ole yhtenevä jonkun toisen näkemyksen kanssa. Miten laaja-alainen tuo ”toinen näkemys” on, sitä en ryhdy arvailemaan.

En todellakaan pitänyt kaikesta aiheeseen liittyvästä viestinnästä, jossa noin reilua paria tuhatta erästä palstaa käyttävää ja lukevaa epäiltiin ei-tervejärkisiksi, joiden pitäisi ilmeisesti häipyä noista maisemista pikimmin. Aika hurjaa tekstiä asioista päättävältämme, joiden tulisi kaikessa ko. organisaation asioissa kaiketi pyrkiä mahdollisimman läpinäkyvään avoimuuteen, mutta kuten sanoin, oma terveyteni kestää moisen töryn, pahoillani olen toisten puolesta.

En aio suuremmin vähentää elämäntapaani ja tyyliäni observoida maailmaa, vaikka tiedän, että se mahdollisesti karsii ja rajoittaa joiltain osin elämääni. Kirkkomme osalta menossa voi hyvinkin olla vaihe, jossa se etsii suuntaansa – tai ehkä mieluummin sitä, onko suuntaa tai ainakin toimintatapoja jotenkin reivattava ja tarkistettava – ja samalla se toivottavasti valmistautuu mahdollisesti taivaanrannassa häämöttäviin taloudellisiin ja ehkä myös muihin vaikeuksiin, jopa taisteluun olemassaolostaan. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että kaikissa olosuhteissa pienellä kirkollamme ei ole varaa tuhlata osaamista riitelyyn, tappeluun ja oikeudenkäynteihin eikä suunnata niukkenevia resurssejansa kirkolle vieraampiin toimintoihin ydintoiminnan ulkopuolelle.

Koska itse olen jo oman elämäni ehtoovaiheessa, minulla on harvinaisen vähän tehtävää monessa suhteessa, jopa itsenikin kanssa. Itse olen elämäni ja suuntani valinnut ja elänyt, niin kuin olen elänyt. Katumusta voin ja saan onneksi harjoittaa, kun (huomannet, etten sanonut jos) siihen ilmenee aihetta ja tässäkin voin toki lausua anteeksipyynnön kaikille, joita olen sanoillani tai teoillani huomaamattani tai tarkoituksella loukannut. En ole minua vastaa hyökänneitä hyljännyt ajatuksistani ja kuten nykyisin sanotaan: heittänyt edes ulos some-kavereistani. Rukoillakin voin myös heidän puolestaan, mutta elämääni elän silti omalla tavallani.

Ulkona kylmenee, mutta maisema muuttuu samalla lumen vuoksi valoisammaksi ja valo tuo aina mukanaan hyvää mieltä. Olen usein toistanut itselleni ja muille hokemaa eli slogania: ”aina on helppo arvostella, mutta teepä itse asia paremmin”. Ja tällaisissa tilanteissa ainut tapa vastata saamaansa arvosteluun on tehdä asiat niin hyvin kuin osaa, nöyrällä mielellä. Näin ajattelin toimia nytkin. Hyvää joulun odotusta kaikille! Toivottavasti pukki tuo meille kaikille – minullekin – jonkun lahjan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

1.12.17

Kovaa peliä, osa II

Nyt olen saanut nukuttua jo pari levollista yötä omassa sängyssäni ja olo ja hengitys alkavat hieman tasaantua. Ensimmäinen blogijuttukin meni jo maailmalle ja aiheutti sellaisen reaktion, mitä arvelinkin. En silti tunne, että olisin tehnyt yhtään väärin, toiminut vastoin tapahtuneita tai valehdellut. Minä vain näen ja koen ilmeisesti asioita ihan eri tavalla kuin jotkut – ei siis kaikki, vain jotkut. Ja sanoisin vielä, että jotkut harvat, mutta vaikutusvaltaiset.

Tiedän toki olevani sanomisissani särmikäs ja sanomisillani tallaan kenties toisinaan joidenkin liikavarpaille ja kuten eräs kirkolliskokousedustaja asian ilmaisi, että olen kyllä saanut tuntea sen nahoissani, samoin kuin moni muu kanssakulkija, joka ei joka asiassa ole mukautunut hymistelemään. Se on täysin väärä oletus, että teen tätä tarkoituksella, tahallani kärjistäen ja – kuten edellisessä blogijutussa jo kumosin – katkeroituneena. Kyllä tavoitteeni – jos niitä nyt pitää hakea – ovat idealistisia kirkkomme edun hakemista ja siihen pyrkimistä. Minun maalliseen sanavarastoon ei kaiketi parhaalla mahdollisella tavalla sovi ilmaus ”Jumalan ja Kirkon kunniaksi”, mutta sitähän tämä toiminta oikeasti on.

Jotteivät kaikki kirkolliskokouksessa olevat ihmiset ihan turhaan sanoistani leimautuisi, pitää sanoa myös se, että siellä on suuri joukko aivan ihania ihmisiä. Osan heistä olen saanut pitää ystävinäni tai kavereinani jo vuosikymmeniä ja siitä suuresti iloitsen. Mutta on joukossa toki monenlaisia muitakin ihmisiä, joita en millään ilveellä osaa oikein ystäviksi kutsua. Tasapuolisuuden vuoksi sanottakoon, että kyllä ainakin osa heistä osaa myös osoittaa antipatiansa minua kohtaan ihan ymmärrettävällä ja konkreettisellakin tavalla ja omiin ideologisiin syihinsä perustuen. Osa silti puristelee nyrkkejään vain taskussaan.

Olin tällä kertaa pitkästä aikaa tekemässä juttua Valamossa luostarin kutsumana, en tunkenut sinne itse omasta halustani tai kiinnostuksestani. Striimausta ja videointia tein luvan perästä. Kysyin ja sain luvan videoida ja lähettää – kuten yksi virkailijoista sen ilmaisi – ”elävää kuvaa” nettiin kirkolliskokouksen puheenjohtajan eli arkkipiispan luvalla. Se, että kaikki eivät asiasta tienneet johtui joko siitä, että he eivät tunnistaneet kameraa kameraksi tai sitten he halusivat minun häipyvän paikalta.

Minulla ei ollut eikä ole tässä roolissa puheoikeutta kirkolliskokouksessa. Julkisessa kokouksessa saan olla läsnä ja käyttäytyä kuten yleensä ”oikeatkin toimittajat” tekevät, kuvaavat ja tekevät uutisjuttuja. Tässä tapauksessani olin siellä vielä – kuten jo mainitsinkin ihan luvan perästä. Kyllä silloin, kun tätä toimintaani halutaan rajata tai estää, asia tuntuu minusta todella oudolta, kun samalla virallisissa puitteissa puhutaan avoimmuudesta. On vaikea kuvitella perusteita tuollaiselle ”estotoimille” tai edes yrityksille tehdä sitä. Onko se pelkoa siitä, että todellisuus paljastuu ja näkyy kaikelle kansalle, vai onko se kateutta vai mitä se on sen lisäksi, että kyseessä usein oli henkilö, josta toki tiedän aikaisemmista tapahtumista, ettei hän pidä minusta. Katso itse noita videoita ja tee niistä johtopäätelmäsi.

Kysyinkin eräältä asiaa kritisoineelta edustajalta, että olisiko hän mahdollisesti puhunut toisella tavalla, jos olisi ”tiennyt” striimauksen. Ainakin tuossa tilanteessa hän sen kielsi, mutta jokainen voi todellakin tehdä omat johtopäätelmänsä katsomalla uudestaan noita puheenvuoroja ja pohtimalla, miten henkilö esiintyy ”kotioloissa” omassa seurakunnassa tai muissa yhteyksissä ja miten kirkolliskokouksessa.

Jälkeenpäin saamani palaute on osoittanut toisen syyn, miksi läsnäoloni ja etenkin suorat lähetykseni koettiin kiusallisiksi. Jotkut edustajista olivat tavalla tai toisella evästetty puhumaan ja toimimaan valitsijoiden eli seurakunnan edellyttämällä tavalla. Edustajathan eivät ole seurakunnan jäsenäänestyksellä kirkolliskokoukseen valittuja, vaan seurakunnan hallintoelinten valitsemista ehdokkaista seurakunnan valitsijamiesten valitsemia. He ovat siis mielestäni vastuullisia ensisijassa omalle seurakunnalleen.

Kun puhuin edellisessä blogijutussani ”lumiukoista” ja ”sätkynukeista”, pitänee selittää sitäkin hieman lisää, koska asiaa ei selvästikään ole haluttu ymmärtää oikein – siis ainakaan ”minun oikealla” tavalla. Kirkolliskokousta on usein verrattu Suomen eduskuntaan, josta kirkolliskokoukseen on myös lainattu liian monimutkainen kokouskäytäntö lähetekeskusteluineen, pöydällepanoineen, mietintöineen, ensimmäisine ja toisine käsittelyineen ja täysistuntoineen.

Lähetekeskustelu on oleellinen osa täysistuntoa, jossa edustaja tuo asian esille ja kertoo mielipiteensä käsiteltävästä asiasta. Asiaan otetaan kantaa ja tuodaan esille kaikki sitä koskevat puolet, vastaan tai puolesta. Asiaa ei suinkaan voi noin vain tuoda kokoukseen, silläkin on oma proseduurinsa, ennen kuin se pääsee kokouksen asialistalle. Ja jokainen tietää ennen kokousta, että asia on listalla. Se ei tule yllätyksenä.

Lähetekeskustelu on oleellinen osa demokratiaa, jota kirkolliskokouksenkin toivotaan edustavan. Lähetekeskustelussa tuodaan esille asian eri puolia – ollaanko samaa vai erimieltä. Keskustelun tarkoituksena on evästää asiaan käsittelevää valiokuntaa, joita kirkolliskokouksessa on käytännöllisesti katsoen vain neljä (laki, hallinto, sivistys ja talous). Lähetekeskustelu ei ole pelkkä asian esittelytilaisuus, siinä pitää esittää jo ensimmäiset poikkeavat näkökannat, jos tai kun sellaisia on. Asiaa ei tarvitse perusesitellä enää kokousedustajille, se on tehty kokousmateriaalissa kirkollishallituksen ja asian (aloitteen) tekijän taholta. Nyt on toisenlaisen esittelyn aika – vaihtoehtojen, mahdollisen erimielisyyden tai miksei yksimielisyydenkin.

Usein puhumattomuutta selitetään sillä, että asia käsitellään ”oikeasti” vasta valiokunnassa ja ”todelliset” keskustelut käydään siellä. Valiokuntatyöskentely on salaista ja siitä ei edes saa kertoa julkisuuteen, joten puhuuko joku jotain siellä, on melko abstraktia julkisuudelle. Huhujen mukaan sielläkään ei usein eräät ”maanhiljaiset” sano oikeastaan mitään. Joten valiokunnasta saa hyvän peitteen toimilleen ja voihan aina väittää, että otti kantaa valiokunnassa, mutta hävisi. No – senkin voi toki tuoda esille vaikka sitten valiokunnan asiasta antamassa mietinnössä, jos niin haluaa. Sitäkään ei tarvitse jättää kuulopuheen varaan.

Jotta edustaja täyttää sen tehtävän, mihin hänet on valittu, hänen tulee olla aktiivinen jokaisessa vaiheessa, myös lähetekeskustelussa ja asioiden myöhemmissä käsittelyissä useissa täysistunnoissa. Tosin tämä menettelytapa tuomittiin ainakin silloin, kun itse kokouksessa virallisena edustajana istuin, jarruttamiseksi ja ajan viemiseksi. Joillakin oli kiire kotiin tai kellä minnekin ja jos kaikki puhuisivat, kokous venyisi – joten jätä ihmeessä puhumatta, jos vain mahdollista. Joitakin vain ärsytti tuollainen puhuminen, koska asia ”oikeasti oli jo jossain päätetty”, kuten toisinaan annettiin myös ymmärtää. Tämä oli silloin ja kenties vieläkin kellokkaiden viesti ”lumiukoille” ja ”sätkynukeille”.

Kun katselin tämänkertaista kirkolliskokousta, joka koostuu puoliksi maallikoista, puoliksi papistosta ja piispat ovat siellä itseoikeutettuina, en tunnistanut aika suurta joukkoa maallikkoedustajista, vaikka olen toki huseerannut näissä kirkon kuvioissa jo muutaman vuosikymmenen. No ei se noiden ihmisten vika ole, jos en heitä tunne, enemmän se saattaa olla omakin vika, mutta on se osin valitsijoidenkin vika, jos lähettävät (valitsevat) edustajiksi ihmisiä, joilta puuttuu lähes kokonaan laajempi kirkon ja sen hallinnon perustuntemus.

Kaikki ovat toki aluksi noviiseja edustajia kokouksessa, mutta kyllä ensimmäisen kokouksen jälkeen pitäisi jo jollakin tavalla osoittaa olevansa valinnan arvoinen ja aktivoitua tekemään sitä, mihin on valittu. Edustamaan omaa kirkkoa, omaa aluetta ja omaa seurakuntaa niin, että se näkyy ja tuntuu. Ei edustajalta vaadita mitään sen suurempaa hurskautta eikä hurskastelua, mutta hyvä olisi hieman tuntea lainsäädäntöä, hallintoa ja taloutta tai ainakin tutustua tuleviin aiheisiin, kun kymmenen senttiä paksu kokousmappi saapuu kotiin kuukautta ennen kokousta.

Sain moitteita, kun käytin noita sanoja ”lumiukko” ja ”sätkynukke”, mutta kuten edellä yritin todistella, käyttöön oli osaltani omat perusteetkin. Ja edelleen jokainen sanojani epäilevä voi katsella noita suorien lähetysten tallenteita netistä ja tehdä niiden perusteella omat johtopäätöksensä. Minun mielestäni se ei riitä edustajalle, että on mukava kaveri, sopuisa, tunnettu hahmo, kaikkien kaveri, osaa laulaa ja on lisäksi äänessä vain netissä, sosiaalisessa mediassa. Äänessä tulee olla kirkolliskokouksessakin. Ja sillä tavalla, että se havaitaan muuallakin kuin valiokunnassa. Sitä on minun mielestäni kirkolliskokouksen edustajuus ihan samalla tavalla kuin sitä odotetaan eduskunnan kansanedustajiltakin. Asioitten hoitoon ei riitä kuuluminen ”kultapossukerhoon”, eikä se, että tuntee paljon ihmisiä. Pitää myös omata tiettyä substanssia, osaamista ja taitoa hyödyntää sitä.

Tässä tämä toinen blogijuttu kirkolliskokouksesta. Asiaa jäi vielä ainakin kolmanteen ja kirjoittelen sitä sopivina auvoisina hetkinäni.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

30.11.17

Kovaa peliä kirkolliskokouksessa, osa I

Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2017 kirkolliskokous on ohi. Kokous istui poikkeuksellisesti vain kaksi virallista kokouspäivää ja yhden edeltävän päivän Heinävedellä Valamon luostarissa, todella asian käsittelyyn oivallisesti sopivassa paikassa.

Olen itse menneinä vuosina istunut tuossa samaisessa kirkolliskokouksessa kaksi kolmivuotiskautta, ensimmäisen varsin noviisina kokoesedustajana ja toisen sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Kokouksen tempo oli jo silloin sellainen, ettei se tuolloin sellaisena vajaan 60-ikäisenä enää oikein sopinut ”omalle vartalolle”. Siksi jättäydyin siitä pois ihan vapaaehtoisesti terveydellisistäkin syistä johtuen, jotta ennättäisin edes hieman nauttia lopusta elämästäni. Hieman huvittuneena olen seurannut erään nuoren teologin, itseasiassa papin, sanoisinko eräänlaisen ”ottopojan”, lausuntoja asiasta, kun hän näitä blogijuttujani kommentoidessaan mainitsi minun katkeroituneen sen verran siitä, etten päässyt enää kirkolliskokousedustajaksi, että se jopa näkyy blogijutuissani – siis se katkeroituneina teksteinä. Ei näemmä tunne minua paljoakaan, mutta eipä tuo ole ihmekään. Ei eräs entinen munkkikaan koskaan ymmärtänyt, ettei kirjoittamisieni taustalla ole koskaan ollut katkeruus, vaan ihan joku muu asia, jolla omalta osaltani edes hieman yritin tehdä kirkostamme siedettävämpää. Ehkä turhaan, ehkä en.

No – ”ottopoika” taisi silloin vielä juoksennella vaipoissa, kun olin kirkolliskokouksessa, joten tietämys tästäkin asiasta saattaa olla siksi rajoitettua, mutta katkera en todellakaan ole – ainakaan tuosta asiasta – päinvastoin kiitollinen ja onnellinen, että sain olla mukana ja myöhemmin osasin tehdä oikean päätöksen ja pääsin tekemään jotain muuta.

Kun nyt taas parin vuoden jälkeen olin enemmän tai vähemman sattuman vuoksi paikalla – olen siis ollut siellä aiemmin edustajakauteni jälkeen tekemässä uutisjuttuja nettiin – sama vanha negatiivinen tunne hiipi väkisin vahvana vartaloon. Kun olin saapunut paikkaan – luostariin, rukouksen paikaan, hiljentymisen paikkaan – miten on mahdollista, että siellä löytyy paholainen vaanimasta joka nurkan takaa. Syy siihen on varsin yksinkertainen, siellä on menossa kirkolliskokous. Ei ole ollenkaan liioittelua, että rukouksessa kirkolliskokouksen puolesta sanotaan mm. ”lähetä alas heihin Sinun Pyhän Henkesi armo, jotta he tekisivät hyviä päätöksiä kaikkien hyödyksi, ortodoksisen uskon vahvistukseksi ja hurskaudeksi, Kirkon hyväksi järjestykseksi ja kaikkien sielujen hyödyksi, jotta Sinun nimesi ihmeellinen kunnia enenisi ja lisääntyisi.” Olisihan se jo ihme, jollei paholainen tuota vastustaisi ja sitä vastaan taistelisi.

Kun kirkolliskokous kokoontuu – luostarissa tai muualla – läsnä on ihan oikeasti joka mutkassa paha henki, joka houkuttelee edustajia salaliittoihin, kähmintään, jopa vilppiin ja vääryyteen siinä määrin, että ainakin minun sisimpäni sen vahvasti tuntee todellisuutena tai jopa näkee ja kuulee sen usein ihan ”livenä”.

Siksi siellä oleminen on kuin näkisi inkarnoituneen Jinin ja Jangin – kiinalaisen filosofisen perinteen kaksi vastakkaista, mutta samalla kuitenkin toisiaan täydentävää perusvoimaa. Jin on se negatiivinen ja Jang positiivinen, toinen symboloi pimeyttä ja passiivisuutta ja toinen valoa ja aktiivisuutta.

Usein palasi jostain syystä tässä kokouksessa mieleeni äskettäin julkaistun Valamon luostarin johtajan, igumeni Haritonin, aivan mainio elämäkerta, jossa varsin konkreettisin esimerkein kerrotaan luostarielämän kaksinaisuudesta, taistelusta hyvän ja pahan välimaastossa ja veitsenterällä kulkemisesta. Jotenkin tuon kirjan sanoma – vaikka kyseessä kuitenkin nyt oli vain maallikkojen ja papiston kokoontuminen, ei luostariväen elämä sinänsä – konkretisoitui tuossa tunteessa, jonka siellä noina parina päivänä jälleen elin ja koin.

Paikalla on suuri joukko ihmisiä, jotka monet ajattelevat asioista ihan eri äärilaidoissa kohtaamatta ollenkaan toisiaan missään tai koskaan. Osa ihmisistä on asioiden käsittelyssä kuin "lumiukkoja" eli pihalla ihan totaalisesti tietämättä ja tajuamatta ilmeisesti koko aikana, mitä siellä tehdään ja mistä olisi edes tarkoitus tehdä.

Osa on niin vahvassa toisten, vahvempien persoonien ohjauksessa, että heistä on tullut lähinnä koomisia sätkynukkeja. Ja sitten ovat tietysti ne, jotka ovat aina äänessä omin tai lainatuin ajatuksi ja antavat asioille kasvot ja sen suunnan, minne he tai heidän taustaryhmänsä sen haluavat menevän. Aina se välttämättä ei ole oikea suunta, koska pontimina saattavat olla varsin ”maalliset” ja henkilökohtaisiin omiin, perheen tai lähipiirin etuihin liittyvät asiat. Joskus asioiden taustalla on vain pelkkä osaamattomuus, tietämättömyys ja tässä tapauksessa kirkollinen sivistymättömyys. Joku rääväsuisempi saattaisi jopa sanoa typeryys.

Kauhistuttavinta oli havaita, että jotkut – huolimatta siitä, että olivat saaneet varsin tuhdin evästyksen omalta seurakunnaltaan tuoda seurakunnan mielipide esille kokouksessa – vaikenivat täysin ja mukautuvat ns. yleisystävälliseen ja tasapaksuun näennäisen yksimielisyyden tapettiin. Heitä ei todellakaan erottanut harmaasta seinästä ja heidän kasvoiltaan paistoi selvästi ajatus: ”voi että on mukava kuulua kultapossukerhoon”.

Tässä nyt alkuun. Jatkoa seuraa tlle blogijutulle, kunhan olen taas levänny lisää ja saanut väsyni taka-alalle.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com



6.11.17

Onko uskonto ja uskonnon opetus kriisissä!

Viime aikoina olen lukenut useasta eri lähteestä huolestuttavia uutisia. Niiden sisältö on kertonut yrityksistä muuttaa ja kenties pian myös lopettaa uskonnonopetus kouluistamme. Tämä lienee ”johdonmukainen jatkumo” maamme sekularisoitumiselle, maallistumiselle, missä uskonnon ja kirkon merkitys häviää ja lopulta poistuu kokonaan.
Mikkelin Pyhän ylienkeli MIkaelin ortodoksinen kirkko syksyisessä ruskakuvassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
En ole millään tavalla toisen kansankirkkomme, luterilaisuuden, tuntija, mutta väitän silti, että monessa asiassa ”jäljet johtavat sylttytehtaalle”, jos nyt käyttäisin tuota vanhaa Tattarisuon tapaukseen viittaavaa sanontaa, jonka aikanaan Ajan Sana – nimestään huolimatta ei uskonnollinen, vaan äärinationalistisen IKL:n julkaisema lehti – lanseerasi maailmalle.

Toisessa kansankirkossa ovat aina olleet ”katto korkealla ja seinät leveällä” ja sen opetuksen alle on mahtunut monenlaista kansanliikettä ja jopa lahkoja. Länsimaisen kirkon suuri ongelma: demokraattisuus, on konkretisoitunut tuossa toisessa kirkossamme tavalla, joka on jättänyt jälkensä moneen asiaan – pappeus ja avioliitto ovat asioita, jotka nyt ensimmäisenä mieleen tulevat. Joissain asioissa on menty ehkä jo liian pitkälle ja yhteydet muihin uskonnollisiin organisaatioihin ovat siitä syystä vaikeutuneet.

Omassa ortodoksisessa kirkossamme pitäisi kai ajatella enemmän epädemokraattisesti, joku sanoisi ehkä synodaalisesti, joku traditionaalisesti. Mutta tiedä häntä, miten kirkkomme tällaisena vähemmistökirkkona enemmistön seassa kauan eläneenä ja usein myös jossain määrin omasta Äiti Kirkosta hiljalleen etääntyneenä reagoi asioihin. Monessa asiassa – vaikkapa kirkon hallinnossa ja muissa ulkoisissa seikoissa – olemme kyllä ottaneet joskus jopa liiaksi asti mallia toisesta kansankirkostamme ja koko länsimaisesta yhteiskunnastamme ja sen hallintojärjestelmästä ja nyt ”nautimme” sen mukanaan tuomista ongelmista.

Samalla kun olemme tulleet yhä enemmän ”länsimaisiksi”, ”demokraattisiksi”, olemme heittäneet roskakoriin runsaasti asioita, joita voisi nimittää vaikka sitten bysanttilaisiksi tai slaavilaisiksi tai jopa viime aikoina karjalaisiksi. Pesemme epätoivoisesti perinteisiä kirkkokasvojamme ja yritämme tehdä väen väkisin kirkostamme samankaltaisen hajuttoman, mauttoman ja kasvottoman yleisuskonnon, kuin millaisena tuo toinen kirkkomme aina välistä näyttäytyy – ainakin minulle ortodoksille. Ja samalla siitä valitettavasti häviää tuo oikea maku ja uskonnosta tulee monelle ihmiselle turha asia.

Yksi tällainen aikaan liittyvä kasvojenpesu liittyy kouluopetukseen. Ja nimenomaan oman uskonnon opetukseen, johon meillä toisena kansakirkkona on ollut oikeus jo kauan tietyin edellytyksin. Samalla tuota oikeutta on laajennettu monelle muullekin uskonnolliselle ryhmälle ja kulut ovat tietysti lisääntyneet, koska opetettavat ryhmät ovat yleensä näissä vähemmistöuskonnoissa pienet ja kulut vastaavasti suuret. Täytyy säästää ja säätää.

Uskonnonopetusta kaavaillaan muutettavaksi milloin millaiseksikin. Usein on vielä niin, että enemmistön ihmiset tai joskus jopa uskonnottomat, pohtivat, miten vaikkapa ortodoksista uskontoa opetetaan. Hullua! Ortodokseja ollaan raahaamassa yhteiseen uskonnonopetukseen, sellaisten opettajien opetettavaksi, joilla ei ole paljoakaan todellista ja oikeaa tietoa ortodoksisesta uskonnosta oppiaineena tai ideologiana, uskontona.

Sanon näin, koska itsekin olen saanut toisen opettajan tutkinnon ohessa ortodoksisen uskonnon opettajan pätevyyden ja kaiken lisäksi vielä presidentiltä – ihan Mauno Koiviston itse allekirjoittaman – erivapauden opettaa vaikka tarvittaessa luterilaista uskontoa. Luojalle kiitos, etten ole tarvinnut noin tehdä. Vaikka minulla on ollut joitain osioita tutkinnossani muista uskonnoista, ja äitini oli luterilainen, en todellakaan katso tuntevani luterilaista uskontoa niin, että osaisin sitä oikein opettaa. En tiedä tuntevatko luterilaiset uskonnonopettajat samalla tavoin vai eri tavoin. Minusta kun uskonnon opettaminen ei koskaan ole ollut mitään kirjaviisauden opettamista, vaan uskon opettamista, syvää oman kirkon opin ja tapojen tuntemista.

Tämä asia tuli varsin konkreettisella tavalla esille viime viikonloppuna, kun Mikkelissä vietettiin ikonimaalauspiirin juhlaa liturgialla ja muilla juhlallisuuksilla. Kirkossa oli vieraita muualta Savosta ja Etelä-Karjalasta, joukossa oli mukana useita ns. maahanmuuttajia, siis ortodokseja, jotka ovat tulleet maahamme toisesta maasta – usein Venäjältä. Venäjällä uskonnonopetus oli viime vuosikymmeninä Neuvostoliiton aikana varsin vähäistä. Koulussa sitä ei opetettu, mutta kotona joskus ja joissain tapauksissa.

Vanhat baabuskat, isoäidit, olivat siinä tärkeässä osassa. He siirsivät omaa uskoaan ja hiljaista tietoaan tehokkaasti nuoremmille lapsilleen ja vunukoilleen, lapsenlapsilleen. Oppi meni ”suusta suuhun ja kädestä käteen”, ei kirjojen avulla, vaan oppimalla elämään ortodoksisesti, ortodoksisia tapoja noudattaen. Juuri sillä tavalla kuin itsekin toivoisin sitä voitavan tehdä kouluissakin.

Suomessa on paljon keskusteltu ortodoksisen ns. kantaväestön keskuudessa venäläisestä ortodoksisuudesta ja uskonnollisuudesta ja moni on pitänyt sitä suomalaiseen länsimaiseen yhteiskuntaan hieman huonommin sopivana. Onko näin? Minusta ei ole, sillä noin sanovat näkevät kenties vain ne uskonnon ja valtion yhteenliittymän huonot puolet, joita jokaisessa organisaatiossa tulee, jos siellä on jaossa maallista valtaa ja kunniaa sekä taloudellisia etuja. Ja juuri noistahan media mielellään puhuu ja tekee sensaatiojuttujaan. Ja usein puhujina ovat kaiken lisäksi toisen kansakirkkomme jäsenet tai sieltä kirkkoomme siirtyneet, jotka eivät ortodoksisia tapoja ole vielä ennättäneet oppia.

Venäjällä kirkko organisaationa on suuri ja siellä, kuten Suomessa luterilaisessa kirkossa – katto on korkealla ja seinät leveällä. Joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa. Mutta väitän, että se ortodoksinen ydin, joka kulki läpi neuvostoajan vanhojen baabuskojen muistissa ja opetuksessa, on kova ja terve. Oikeaa uskoa, ortodoksisuutta parhaimmillaan.
Katja ja Ksenia kuorossa taustalla. Maria johtaa kuoroa ja mukana kuorossa lauloi myös tyttöjen oma isä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ja tätä kohtasin viime viikonloppuna kaksikin kertaa ja molemmat olivat minulle hyvää opetusta suvaitsevaisuudessa, rakkaudessa ja ymmärryksessä. Lyhyesti nuo tapahtumat olivat seuraavia. Liturgian alussa kaksi nuorta – ehkä noin 10 – 13-vuotiasta – tyttöä käveli seurakuntamme Mikkelin kanttorin Marian luo ja kysyivät luvan tulla kuoroon laulamaan. Ilahduin suuresti tästä ja uudelleen siitä, kun Maria antoi heille nuottitelineen ja kirjan, josta laulaa. Ja sitä he tekivätkin tyylillä ja rakkaudella. Kiitos näille kahdelle tytölle – Ksenialle ja Katjalle – tuosta upeasta teosta, joka ei heille suinkaan ollut suoritus vaan elämää. Sain myös heiltä ja heidän vanhemmiltaan luvan julkaista heidän nimensä ja kuvansa netissä.

Toinen opetus oli hieman erilaisempi. Olin lähdössä pois kirkolta ja kävelin mäkeä alas, kun noin parikymppinen kirkossa myös kuorossa laulanut nuori mies kysyi minulta, olenko mikkeliläinen. Menin hieman hämilleen, ja vastasin olevani. Hän ei ollut minua ennen nähnyt – siis kirkossa. Olenhan elänyt Mikkelissä reilut 40 vuotta ja käynyt toki kirkossakin. En tiedä kuinka kauan hän on elänyt Mikkelissä ja en mitenkään yritä selitellä poissaolojani omilla matkoillani, mutta kyllä asia hieman pysäytti.

Mutta ei tuo edellä mainittu kaiketi siltikään ollut se ”villakoiran ydin”. Ei – vaan se, että nuori mies kirkosta pois kävellessä loi yhteisöllisen kontaktin toiseen ortodoksiin ja vieläpä ihan hyvässä mielessä – huolestuneena, käynkö kirkossa. Rohkeni sen tehdä ja rohkeni kysyä.

Jälleen totesin mielessäni että sain toisen opetuksen ns. maahanmuuttajalta – ensimmäisen kuoron tytöiltä ja toisen nuorelta mieheltä: olemme kaikki ortodokseja ja meidän pitäisi kaikin mahdollisin tavoin ylläpitää yhteisöllisyyttä ja huolehtia toisistamme. Auttaa, jos emme pääse kirkkoon ja rohjeta lähestyä toista ihmistä ilman sivuajatuksia, auttajana, huolenpitäjänä ja mikä tärkeintä, ortodoksina.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com