Hirviö tuli mua vastaan

En mahda mitään sille, että tuo Sepi Kumpulaisen lyriikka ja kirkolliskokous kietoutuvat väkisin, lähes maagisesti toisiinsa. Jos ei muuten, niin tuon Sepin musiikin ammatillisuuden kautta. Yksistään tuo Sepin omanlaisensa kitaran soittotyyli kaulan yläpuolelta muistuttaa monesta seikasta. Mutta kuten videosta voidaan nähdä, niinkin on mahdollista soittaa.

Oikeasti minua taitaa jo väsyttää ja jopa hieman tympiä tämä blogikirjoittelu ja toivottavasti pystyn jättämään sen piakkoin ja siirtyä odottamaan joulua. Mutta ennen sitä jos nyt kuitenkin jotain.

Katselin netissä olleita kirkolliskokouskuvia ja yksi merkillinen asia pisti silmään: lehterillä eli salin takaosassa ei ollut paljon ketään. Tavallisesti siellä on yleisöä, joukossa jokunen toimittajakin. Nyt siellä näkyi olevan vain Ari.

Katselin seuraavaksi mediaa hieman laajemmin. Itse en ole median suurkuluttaja, koska luen lehtiä vain kahviloissa ja seuraan satunnaisesti joitain nettilehtiä. Joten tämäkin arvio mediasta on hieman suurpiirteinen, kuten yleensäkin nämä minun blogijutut. Ei näistä kannata suuremmin suivaantua, toimittajienkaan.

Mitään suurempaa uutisointia en ole löytänyt mediasta, jossa olisi käsitelty kirkolliskokouksemme asioita. Eilen taisi olla jotain Savon Sanomissa ja Iltalehdessä. Tänään oli yksi poikkeus harmaudessa, kun löysin YLEn sivuilta uutisen, joka kertoi siitä, että kirkolliskokous selvittää arkkipiispan istuimen mahdollisen Helsinkiin siirron vaikutuksia. Lienee sitten ollut kokouksen merkittävin asia – ainakin helsinkiläisten mielestä.

Eilen valtakunnan uutisissa suurempi uutinen oli se, että ”Pumptsi pum” palaa ruutuun kuin mikään kirkolliskokousasia. MTV ei tainnut edes uutisoida, että oma ”pumptsi-pummimme” poistuu.

Mikä mahtaa olla syynä tuollaiseen kohteluun? Miksi kirkkomme korkeimman päättävän elimen toimet eivät oikein kiinnosta mediaa? Olisiko kirkon syytä mennä itseensä?

Olisi. Olen tässä vuosien saatossa useampaan otteeseen valitellut kirkkomme mediaosaamista. Siinä on ollut ja on yhä suuria puutteita. Täysin mahdollista on, että tiedotus ja viestintä palvelee keskushallintoa ja johtoa, mutta ei se palvele sitä, jota sen pitäisi palvella, kansaa.

Kirkolta puuttuu mediaosaajia ja tekijöitä, jotka saisivat aikaan näyttävää ja haluttavaa uutisointia. Uutisointi on kautta aikain perustunut siihen, että ensin se julkaistaan sensuroituna ja siloteltuna omilla sivuilla ja vasta sitten annetaan muille jotain murusia. Ei se niin toimi, ei ainakaan pitkään. Ja jälki näkyy jo. Siinäkin, että seurakunnat pakenevat kirkon sivustolta ja tekevät omia ratkaisujaan.

Samoin kirkon piirissä on lukuisa joukko asioita, joita enemmänkin piilotellaan, jopa sensuroidaan kuin tiedotetaan. Tässäkin kokouksessa lienee ollut sellaisia asioita. Taisivat liittyä vaikkapa johonkin museobisnekseen. Kalenteristakin jätettiin pois hankalat tyypit ja ikävät asiat.

Sitten on vino pino asioita, joista vain vaietaan jokapäiväisessä viestinnässäkin. Niitä ei ole olemassakaan. Kun yksi merkittävä kirkolliskokouksen osanottaja, julkinen henkilö, on poissa, sitä ei mitenkään selitellä ja kerrota muille, vaikka asia saattaisi olla ihan normaali poisjääminen. Sen sijaan annetaan vain huhujen velloa ja sosiaalisen median pyöritellä asioita laidasta laitaan haluamallaan tavalla, vaikka syy poissaoloon olisi kenties ja mahdollisesti ollut ihan oikea ja hyväksyttävä. Vai olisiko? Nyt siitä on syntynyt ihan erilainen kuva ja mielikuvituksella ei ole ollut rajoja. Mutta onhan tietysti tuokin yksi tapa hankkia julkisuutta. Onko se sitten oikea ja hyväksyttävä tapa, siitä ollaan varmasti montaa mieltä. Ymmärtääkseni tuollainenkin ns. negatiivinen julkisuus on ollut esillä ainakin erään kokousedustajan puheenvuorossa. Olisi ehkä kannattanut kuunnella tarkemmin.

No onneksi on ollut tämä ns. vapaa media, joka on kertonut jotain omalla tyylillään, vapaammin. Kyllähän kirkon viestinnänkin kautta ovat tulleet julki jotkut ns. viralliset asiat, mutta ei silti kaikki mielenkiintoiset nyanssit. Varsinkaan sellaiset, joista johto ei pidä ja joilla silti olisi uutisarvoa.

Tämän päivän maailmassa kaikki on digitaalista. Kokousedustajat pitävät julkisia puheitaan papereista, jotka ovat helposti saatavilla myös ns. nettiversioina, digitaalisina. Miksi niitä ei laiteta suoraan nettiin, jonnekin osioon ”Puheenvuorot kirkolliskokouksessa”. Sieltä jokainen voi käydä lukemassa, mitä ”oma kirkolliskokousedustaja” on kokouksessa sanonut vai onko sanonut yhtään mitään.

Nyt on kuulunut mainintoja, että kokouksen virkailijat sanovat joidenkin asioiden menevän protokollassa tietyllä tavalla, että kokous sujuisi juohevasti ja päätöksenteko olisi hallittavissa. Tuokin kuulostaa oudolta, jos samalla rikotaan yhteisesti sovittuja sääntöjä, kokouksen toimintaohjeita. Silloin ei joku ole tehtävien tasalla, jos pelkää huomauttaa esimiestään siitä, että kokous ei suju sillä tavalla, kuin sen pitäisi.

Kun kaiken lisäksi samaan aikaan eräs ns. vapaan median vahva toimija on ikään kuin ”Jumalan kostona” ja samalla varmaan monen (ainakin helsinkiläisen) toivomana saanut sivustonsa nurin, eikä voi toimia, ovat monet siitä jollain tavalla riippuvaiset kuin halvaantuneita. Opettajat valittavat, ettei materiaalia saa ulos, kanttorit, että minean tekstejä ei voi käyttää ja moni muukin, vaikka toimittajat, ettei ole saatavissa oikeaa tarkkaa tietoa ortodoksisuudesta artikkelien tueksi. Onko näiden yksityisten harrastelijoiden tehtävä ylläpitää tällaista sivustoa? Olisiko kirkon pitänyt olla jollain tavalla vahvemmin mukana tuossa toiminnassa, turvaamassa, auttamassa, tukemassa, ettei tuollaista pääsisi tapahtumaan? Mene ja tiedä!

Kirkko ei tietenkään omasta mielestään (kenen mieli se sitten mahtaa ollakaan) voi tukea sellaista, mikä arvostelee sen toimintaa. Näin siellä kai ajatellaan. Vaikka korulauseissa sanotaan, että toiminta on avointa, kirkko haluaa itse määritellä, miten avointa. Suomeen on kaivattu omaa ortodoksista valtakunnallista mediaa, joka samalla olisi vahvasti kirkkoon sidottu, mutta kuitenkin riippumaton. No, tuo kaatunut sivusto oli sitä, mutta se oli myös ilmeisesti liian riippumaton.

Nyt jäämme odottamaan, mitä tapahtuu. Parantaako hevonen juoksuaan kirkon tiedotuksessa? Tehdäänkö kirkon piirissä samanlaisia ratkaisuja kuin valmentajille urheilujoukkueissa silloin, kun peli ei kulje? Palkataan uusia pelaajia ja potkitaan valmentaja pellolle. Uusiiko kirkko mediatyötään sellaiseksi, mitä tämä aika odottaa ja mitä tämä aika teknisesti tarjoaa? Sen aika näyttää.

Mutta minä taidan kohta siirtyä odottamaan joulupukkia, ellei nyt jotain ihan raflaavaa nyt vielä satu Heinävedellä käytävässä kokouksessa. Katsotaan nyt. Toivottavasti saan mielestäni pois tuon alussa mainitun ja videolta tajuntaani kuusikujaa pitkin syöksyneen ”hirviön”.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Nyt muuten huomasin, että tuo Sepihän on jotenkin tutun oloinen.

H@P

Vakavaa pohdintaa, ei suinkaan huu-haata

Valamostakin löytyy tällaisia.
(Kuva: Pixabag)

Rankkoja nämä kirkolliskokoukset näin etäispäätteenäkin, onkohan tämä jo kuinka mones lie blogijuttu ja joidenkin mielestä ihan turhaan. Niinhän se. Siitä ongelmasta tosin selviää helpolla: jättää lukematta. Mutta siitä ei selviä sillä, että bannaa face-kaveruudesta ja lukee silti. Tuollainen blogiaskeettisuus vaatii aina jotain luonteenlujuutta.

Lupasin jossain somen kommentissa eläkkeellä olevalle kirkkoherralle käyttää hänen suosittelemaansa Jukka Pojan biisiä ”Älä tyri nyt”. Kokeilen siis kutoa tämän tarinan sen tueksi.

Kirkolliskokousedustajia voisi verrata vaikka erilaisiin eläimiin. Minusta sieltä löytyvät ainakin seuraavat eläimet: Felis catus, Polyboroides typus, Vulpes vulpes ja Phascolarctos cinereus. Tosin joukossa saattaa joskus olla myös yksinäinen Canis lupuskin. Jonkinlaisia tyypillisiä noiden eläinten piirteitä aina aika ajoin olen ollut havaitsevinani noissa ihmisissä.

Felis catus-tyypiltä ei ole useinkaan vielä avautuneet silmät riittävästi, jotta edes näkisi, kenen käsi karvaa silittää. Polyboroides typus-tyypit istuvat orrella ja aina kun silmä vain välttää hyökkäävät. Vulpes vulpes-tyypit kihertävät nurkissa naureskellen muiden touhuja. Phascolarctos cinereus-tyypit riippuvat puussa tietämättä, miksi siinä oikeastaan riippuvat. Ja joukossa häärää joskus tuo yksinäinen Canis lupus saaden aikaiseksi suunnilleen samaa jälkeä kuin nykyajan kaupunkeihin pesiytyneet lajitoverit ns. hiljaisissa soluissaan.

Noista tyypeistä voisi joskus kirjoittaa enemmänkin, mutta nyt tarkempi luonnehdinta pitää jättää tuollaiseen pintaraapaisuun, jotta saisin kirjoitettua varsinaisen juttuni tyrimättä, lyömättä suuremmin yli tai vaipumatta angstin valtaan.

Jukka Poikahan siinä.

Sain postia kirkolliskokouksesta. Siinä oli mukana lähetekeskustelun pari puheenvuoroa, joita tässä nyt hieman siteeraan. Kuulemani mukaan tämä asiasta puhunut, mielestäni Canis lupus-tyypin edustaja oli saanut niskaansa ainakin Polyboroides typus- ja Vulpes vulpes-tyypit ja herättänyt hämmästykseen myös osin nuo Phascolarctos cinereus-tyypit siristelemään silmiään. Edellä epähuomiossa mainitsematta jääneet Corvus corax-tyypit sen sijaan olivat päästäneet tyypilleen tyypillisen ilmauksen ilmoille ja nokkineet lopuksi Canis lupusta, minkä ehtivät.

Mistä oikein olikaan kysymys? Tuo mielestäni Canis lupus-tyyppiä edustava kokousedustaja kertoi mm. seuraavia asioita puheenvuorossaan. Siteeraan niitä osin editoiden ja toivon, ettei asia editoinneissani muutu muuksi.

Hän sanoi mm.

”Kirkollishallituksen virkamiesvalmistelussa on selvästi otettu uudenlainen lähtökohta: asioista kerrotaan mahdollisimman vähän ja pyöreästi.”

Sen verran omasta kokemuksesta sanoisin, ettei suinkaan tuo lähtökohta ole uusi. Aivan perinteinen se on ja todella kauan voimassa ollut lähes sääntö.

Hän ihmetteli suuresti puheenvuorossaan, kun koko kirkolliskokous kohisee kirkkomuseosta. Hän sanoikin selvästi:

”Suomen ortodoksisella kirkolla ei ole enää edes kirkkomuseota … Nykyisin
kirkkomuseon toimintaa hoitaa yksityinen säätiö.”

Mielenkiintoinen näkökulma. Muistan, kun aikanaan keskustelimme tuosta rakkaasta käenpoikasestamme käyttäen nimitystä ”neljäs hiippakunta”, millä viitattiin sen kuluihin kirkkomme budjetissa. Nythän ihan oikeasti pitäisi olla toisin, sehän on yksityisen hoitama bisnes.

Kirkkomme on myöntänyt varoja kirkolliskokouksessa runsaasti varoja. Muutama vuosi sitten päätettiin kunnostaa museon tilat, tosin kukaan pättäjistä ei arvannut, että niinkin prameasti kuin nyt sitten kojattiinkin. Rahaa paloi tuohon ”miljoonalauokan toimitilaremonttiin” – kuten puheenvuoron pitäjä sen sanoi omassa puheenvuorossaan – todella runsaasti. Ja lisää kului ja ilmeisesti kuluu joka vuosi melkoisia summia, vaikka entistä maksamatonta velkaakin on kohtuullisen paljon.

Vuositasolla rahaa myönnettiin noin 224 000 euroa joka vuosi 2013 – 2015. Väliin mahtui vielä kiusallinen episodi, jossa kirkollishallituksen viranhaltijoiden epäiltiin muuttaneen vuoden 2013 talousarviota väärään suuntaan.

Puheenvuoron pitäjä sanoikin tuosta episodista:

”… vasta kirkkoa repineen julkisen riepottelun ja ylimääräisen talousvaliokunnan kokouksen jälkeen talousarvio muutettiin takaisin kirkolliskokouksen päätöksen mukaiseksi.”

Kun puheenvuoronpitäjä pyysi nähtäväkseen vuoden 2015 tilinpäätöstä (jota kokouksen on määrä käsitellä), hän sai vastaukseksi käyttäen hänen omia sanojaan,

”ettei tietoja jaeta, vaan ainoastaan tasekirja riittää. Syyksi ilmoitettiin että ”Näin kirkolliskokoustyöskentelyn toivotaan olevan tehokasta ja päätöksenteon hallittua”.”

Taisteltuaan viimein oikeuden saada riittäviä tietoja päätöksen tekoa varten, hän huomasi, että

”meille jaetun tilinpäätöksen (tasekirjan) mukaan säätiötä tuettiin 258 000 euroa, kuten kirkolliskokous oli päättänytkin.

Mutta sen lisäksi vuonna 2015 myönnettiin virkamiehen esityksestä ylimääräinen avustus, 100 000 euroa. Tuo avustus kirjattiin ns. siirtomäärärahaksi, vaikka sellaista käytäntöä kirkollamme ei ole. Mainittakoon vielä, että viime vuoden kirkolliskokous nimenomaan kielsi sellaisten siirtomäärärahojen käytön. Ns. siirtomäärärahalla tai lainaamalla voidaan kumminkin saada ”puhdas” budjettivertailu laillisesti tilinpäätökseen, tilintarkastajien hyväksymällä tavalla.

Tuon yhteensä 358 000 euron avustuksen lisäksi vuoden 2015 tilinpäätöksessä on Säätiölle annettu vakuudeton velka n. 150 000 euroa, jota talouspäällikön mukaan ”selvitellään”. Kaiken kaikkiaan yksityinen säätiö sai siis ilmoitetun 258 000 euron sijaan yli puolen miljoonan euron tuen kirkoltamme avustuksena tai lainana. Se on avustuksena noin neljännes kaikesta kirkon myöntämästä tuesta, lainoineen yli kolmannes. Samaan aikaan kun kaksi kolmannesta ortodoksisista seurakunnista ei selviä vuosittaisista käyttömenoistaan tai kun kirkkomme näkyvä keulakuva, Valamon Luostari on talousvaikeuksissa ja tarvitsisi kipeästi tukea.”

Hätkähdyttävää tekstiä, mutta, mutta … Asian toi esille monella tapaa mielenkiintoinen edustaja, jolla on kirkossamme mielenkiintoinen historia. Sellainen historia, että sitä voitiin välittömästi käyttää häntä vastaan ja ei kestänyt varmaan kauaakaan, kun kaikki edellä mainitut tyypit kauhistelivat, hyvä etteivät tömistelleet tassujaankin ja mene ja tiedä, pääsikö jonkun suusta jo huutokin: ”Vapautetaan Barabbas!”

Saa nyt sitten nähdä, miten tuossakin käy. Talousvaliokunta sen aikanaan käsittelee, mutta missä määrin, se on vaikkapa noiden Polyboroides typus- ja Vulpes vulpes-tyyppien hallussa ja hanskassa ja se nähtäneen piakkoin.

Mielestäni tämä kriittisen puheenvuoron pitäjä lausui puheenvuorossaan monia hyvia ja ajateltavia asioita. Hän sanoi mm.

”Viimeksi viime viikolla nostettiin valtiontalouden tarkastusviraston toimesta esille virastojen holtitonta rahankäyttöä. … Kuten huomasimme, tuollainen talouden epäselvyydet ovat iltauutisten ykkösasioita, niin tärkeäksi koemme talouden avoimuuden ja oikeudenmukaisuuden.

Mikäli meidän kirkossamme tehdään profaaneja päätöksiä vastoin yleistä moraalikäsitettä, se aiheuttaa voimakkaan vastareaktion. Korostan, että kysymyksessä on vain ja ainoastaan maalliset, esim. talouteen liittyvät päätökset, ei kirkon oppi. Vaikka kirkkomme on pieni, on sen merkitys yhteiskunnallisena toimijana hyvin näkyvä. Ja sille ei tulla sallimaan mitään poikkeamia johtamisen avoimuudesta ja yhteiskunnallisesta kelvollisuudesta.

Kansalaiset eivät yksinkertaisesti hyväksy henkilökohtaisista motiiveista ja preferensseistä tehtyjä päätöksiä. …”

Hän päättää toisen puheenvuoronsa sanoihin:

”Emme yksinkertaisesti kestä etusivun uutisia kirkkomme saamien verovarojen epämääräisestä käytöstä.

Miksi siis lähteä sille tielle? Kaikkien kannalta viisainta olisi keskustella avoimesti myös talousasioista ja tehdä päätökset mahdollisimman suurella konsensuksella. Resurssit kirkossamme ovat hyvin rajalliset ja meillä ei ole mahdollisuutta satojen tuhansien ad hoc -tukiin kenellekään. Siksi kirkolliskokouksessa sovittuja päätöksiä on välttämätöntä noudattaa.

Mielestäni pilaamme turhaan kirkkomme hyvää mainetta harkitsemattomilla ja lyhytnäköisillä omaa etua palvelevilla toimilla. Vain avoin ja yhteisesti – tässä salissa – päätetty toimintatapa on kestävää ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.

Ja muistakaa vanha viisaus: joka kerran tavataan, sitä aina arvataan.”

Hän jatkaa:

”Tiedämme, että poliittisella tasolla käydään – tosin vain pääosin kulisseissa – keskustelua siitä, onko meidän kirkkomme taloudellinen erityisasema edelleen relevantti ja perusteltu. Tässä herkässä tilanteessa emme saa pilata mainettamme noiden verovarojen kyseenalaisesta käyttämisestä. Taloutemme ja toimintamme on oltava avointa ja sen on tähdättävä vain ja ainoastaan kirkon toimintasuunnitelman mukaiseen ydintehtävään.”

Ja vielä hän sanoo aivan lopuksi:

”Tapana on pelätä, että ”mitä ne meistä kirjoittaa”. Me päätämme mitä julkisuus meistä kertoo: kertooko se ortodoksisen kirkon talouden epäselvistä päätöksistä vai siitä, että kirkolliskokous oikaisee lujalla kädellä taloudenpitoaan.

Jos joku on huolissaan julkisuudesta meillä on kaksi vaihtoehtoa: kirjoitetaanko kirkostamme repien sen epäselviä avustuksista vai kirjoitetaanko meistä, kuinka tämä kirkolliskokous vaatii tiukasti avoimen ja oikeudenmukaisen talouden ylläpitoa.”

Minusta tuo ei ollenkaan ollut mitään huu-haata, vaan vakavaa ja kirkkomme edun mukaista pohditaa, joka pitää ottaa vakavasti. Jos nuo ajatukset torjutaan sanojan persoonaan tai hänen johonkin muuhun käyttäytymiseen vedoten, ollaan pahasti hakoteilla ja jäljet löytyvät pian edestämme ja keltaisten lehtien sivuilta.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Armotonta menoa

YouTube-video: Armotonta menoa (Sepi Kumpulainen)

Se oli aikansa hitti tuo otsikossa mainittu ja yllä olevalta videolta kuultava Sepi Kumpulaisen laulu ”Armotonta menoa”. 1990-luvun alussa tämä Kalevankadun laulava talonmies teki useita hittejä, joista kaikista olisi blogijutun otsikoksi: "Mä oon mahtava mies", "Hirviö tuli mua vastaan", "Armotonta menoa" ja "Railakas ilta Venetsiassa". Tämän kertaisessa blogissa tuo valittu otsikko viittaa löysästi kirkolliskokouksen ensimmäisen päivän lähetekeskusteluun ja siitä syntyneeseen käsitykseen Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen kokouksesta. Videosta voi jokainen halutessaan etsiä analogioita, yhtymäkohtia, joko tekstistä tai sitten vain laulun esityksen ammattimaisuudesta verrattuna vaikkapa käytyyn lähetekeskusteluun jälleen ihan omien fantasioittensa kyllyydellä.

Minulla ei tietenkään ole omakohtaista kokemusta maanantaina 28.11.2016 käydystä lähetekeskustelusta kuin sen verran, mitä olen paikalla olleilta ihmisiltä kuullut. Joten ota tämäkin juttu ihan kuulopuheena vain. Tosin on minulla kokemusta aikaisemmista lähetekeskusteluista, joissa on tullut istuttua edustajana kuusi vuotta ja saman verran ”lehterillä” kuulijana ja kuvaajana. Lähetekeskustelun lähihistoria kirkossamme on oikeastaan aika mielenkiintoinen.

Muistan ensimmäisen lähetekeskustelun joskus 2000-luvun alussa, kun siellä ensi kertaa istuin. Nyt voi rehellisesti sanoa, ettei silloinkaan puheenjohtaja oikein tiennyt, miten tuli toimia. Olimme saaneet kovin pintapuolisen opastuksen kokouskäytäntöön ja sanottiin vain, että toimitaan kuten Suomen Eduskunnassa. On siis lähetekeskustelu ja pari erillistä käsittelyä, ennekuin asiasta saadaan päätös. Oletus oli tietenkin, että lähetekeskustelussa keskustellaan mahdollisimman analyyttisesti ja sitten asia lähetetään valiokuntien käsittelyyn. Valiokunnat antavat mietintönsä ja yleinen kirkolliskokouksen istunto sitten tietyssä järjestyksessä hyväksyy asian tai joko muuttaa tai hylkää valiokunnan esityksen.

Ensimmäisen kirkolliskokouksen lähetekeskustelu oli lähes kaoottinen. Muistan, kun pidin puheen erään ajamani asian puolesta – en nyt ole ihan varma, olinko ainoa, joka silloin puhui – ja puhuinkin sitten käyttämällä melkein pakkoa. Ilmoitin puheenjohtajalle, että puhun joka tapauksessa, vaikka alkuun katsottiin, että lähetekeskustelu on vain sellainen läpihuutojuttu, jossa jaetaan asiat valiokuntiin ilman keskustelua. Oli se melkoista kaaosta koko kokouksen alku.

Pian tämän jälkeen kokouskäytäntö muuttui ja asioita selvästikin opeteltiin uudestaan. Palattiin oikeisiin kokouskäytäntöihin, jossa todellakin järjestelmällisesti käsiteltiin asiat esityslistan mukaisessa järjestyksessä ja lähetettiin todellisen keskustelun ja asioiden esittelyn jälkeen valiokuntiin. Näin jatkuin monta vuotta ja ihmiset alkoivat oppia, kuinka käyttäytyä kirkolliskokouksessa. Siis hekin, jotka olivat siellä ensikertaa.

Kuulin, että tässä uusimmassa 2016-kokouksessa oli taas otettu takapakkia. Kaikki kirkolliskokouksen asiat oli saamani tiedon mukaan käsitelty iloisessa sekamelskassa suunnilleen kerralla ja lähetetty kaoottisen, ajoittain tuon Sepin laatusanankin, armottoman, keskustelun jälkeen valiokuntiin. Harmillista, jos näin todella oli.

Toisaalta tässä kokouksessa on aloite, jossa edustaja Tuovi Haikala esittää kirkolliskokoukselle työjärjestyksen päivittämistä siten, että täysistunto- ja valiokuntatyöskentelyn käytäntöjä uudistetaan joustavammaksi ja yhteistä keskustelua paremmin tukevaksi. Hyvä näin ja kirkollishallituskin näyttäsi olevan asian takana – ei pelkästään siksi, että esityksen tekijä on helsinkiläinen, vaan myös – siksi, että asia on havaittu ilmiselvästi ongelmaksi laajemminkin.

Muitakin mielenkiintoisia aloitteita listalta löytyy kuten vaikkapa KS Joensuun piispa Arsenin aloite seurakunnanvaltuuston vaalitavan muuttamisesta postin tai Internetin välityksellä suoritettavaksi vaaliksi.

Kaiken kaikkiaan aloitteiden määrä on vuosien saatossa vähentynyt, syitä voi vain arvailla. Mutta siihen pitää palata joskus mahdollisesti uudelleen paremmalla ajalla ja pitemmällä pohdinnalla.

Tuohon armottomaan menoon palannen vielä hieman tarkemmin, kunhan ensin tarkastelen saamaani materiaalia lähemmin. Pikaisen vilkaisun perusteella siellä on keskusteltu todella railakkaasti jälleen ainakin taloudesta ja ihan oikeista asioista, joiden käsittely ei tosin totuttuun tapaan ole miellyttänyt kaikkia. Voi kunpa joskus pääsisimme oikeasti avoimeen hallintokulttuuriin ja päätöksentekoon myös kirkkomme piirissä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Sepistä löytyy ihan kuvallinen videokin YLEn sivuilta osoitteesta: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/01/20/sepi-kumpulainen-laulava-talonmies
Vain parta puuttuu!

P.P.S. Tästä tosin löytyy se partakin:
http://hymy.fi/wp-content/uploads/hymy/i/f/editor/images/uudet/w220_Sepi-Kumpulainen.jpg

Mitä patriarkka sanoikaan

HP Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos on perinteiseen tapaansa lähettänyt tervehdyksensä johtamansa Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokoukselle – taikka oikeastaan, jos käyttäisin jo tässä hänen sanontaansa – Suomen ortodoksisen kirkon papiston ja maallikoiden kokoukselle, joka kokoontuu 28. – 30.11.2016 Heinävedellä Valamon luostarissa. Jo tuossa tervehdyksen kohteessa on siis vissi ero siinä, onko se hänen mielestään kirkolliskokous vai papiston ja maallikkojen kokous.

Patriarkka sanoo tervehdyksessään:

”Tiedämme, miten hyödyllistä ja rakentavaa Kristuksen suurelle ja pyhälle äitikirkollemme on se, että pyhimmän ortodoksisen kirkkomme edustajat, pyhät piispaveljet, hurskas papisto ja maallikot kokoontuvat säännöllisesti vaihtamaan kokemuksia pelastavan diakonian ja kirkon työn tuloksellisemmaksi toteuttamiseksi ja Jumalan kuvan kunniaksi.”

On varmasti ihan hyvä jokaisen – niin kokousedustajien kuin meidän kaikkien – omalla kohdallaan pohtia, mitä varten todellakin kokoonnutaan. Patriarkan mielestä sinne kokoonnutaan vaihtamaan kokemuksia pelastavan diakonian ja kirkon työn toteuttamiseksi ja Jumalan kunniaksi. Olisi mielenkiintoista saada oma ortodoksinen gallup siitä, miksi kirkolliskokousedustajat arvelevat olevansa Valamossa? Mielenkiintoinen asia!

Patriarkka sanoo tervehdyksessään:

”Keskitymme tässä tervehdyksessämme viittaamaan Suuren ja Pyhän Synodin päätökseen koskien perheen pyhää liittoa, joka länsimaisissa yhteiskunnissa on maallistumisesta ja arvojen suhteellistamisesta johtuen tänä päivänä ilmeisessä kriisissä.”

Uskonpa ihan tosissaan, että tuota tervehdystä oli kenties kuuntelemassa jokunen sellainen, mahdollisesti jopa maallistunut ja arvojaan suhteellistanut henkilö, joka ei tuolta osin välttämättä kaikkea tuota patriarkan sanomaa allekirjoita, vaikka niin pitäisi olla. Minulla ei ole minkäänlaista halua ryhtyä pohtimaan, keitä he voisivat olla, mutta uskon, että joukosta löytyisi muutamia, joille tuo kriisi on todellisuutta joko nyt tai ollut jossain vaiheessa elämää.

Patriarkka jatkoi samasta teemasta:

”Tämän ajan ideologisten virtausten keskellä Suuri ja Pyhä Synodi osoittaa päätöstensä kautta, että ortodoksinen kirkko kohtaa avioliiton sakramentin tarvittaessa sekä ankaruudella että pastoraalisella hellyydellä. Kirkko ei hyväksy jäsenilleen yhteiselämää samaa tai toista sukupuolta olevan kanssa eikä mitään muutakaan sellaista yhteiselämää, joka poikkeaa avioliitosta.”

Mielenkiintoista tuossa osassa oli myös se, että patriarkka listasi ei-hyväksyttävään yhteiselämään myös tietynlaisen eri sukupuolta olevien ihmisten parin, jolla oletan hänen tarkoittaneen vaikkapa miehen ja naisen avoliittoa.

Kun patriarkka tervehdyksessään sanoo:

”Samalla kirkko kuitenkin ihmisrakkaudessaan katsoi tämän päivän ihmisen tarpeita ja kuultuaan laumaansa suo mahdollisuuden solmia avioliitto ortodoksikristityn ja heterodoksin välille.”

on mielenkiintoista, mitä sanaa hän käyttää tuossa: heterodoksi (joka voidaan suomentaa myös sanalla: harhaoppinen).

Suomessahan suurin osa ortodoksien ns. seka-avioliitoista on ortodoksien ja luterilaisten välisiä liittoja. Siksipä patriarkka, joka ymmärtää uskonnollis-maantieteellisen asemamme sanookin:

”Pyhän Synodin mukaan mahdollisuutta soveltaa kirkon ekonomiaa avioliiton esteisiin on tarpeen käsitellä jokaisen autokefalisen ortodoksisen kirkon synodissa pyhien kanonien periaatteiden mukaisesti pastoraalisen arvostelukyvyn hengessä päämääränä ihmisen pelastuminen.”

Vaikkakaan oma ortodoksinen kirkkomme ei ole autokefalinen (täysin itsenäinen) vaan atonominen (itsenäinen), tuo ohje koskee varmaan myös meitä ja Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokousta. Toisaalta on myös mielenkiintoista, että hän sanoo juuri noin ja jos hän tarkoittaa asiaa kirjaimellisesti, asiasta siis viime kädessä päättää Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä Synodi, ei oma piispainkokouksemme.

Suhtautumisen perheinstituutioon ja avioliittoon, kuin myös avoliittoon tai samaa sukupuolta olevien ihmisten liittoon, patriarkka ohjeistaa varsin yksiselitteisesti:

”Pyydämme, että ette salli poikkeamista näistä yllä olevista tosiasioista ja hyväksy avioliiton mysteerion kaventamista johonkin toiseen vaihtoehtoon tai katsoisi perheeksi vain ihmisten yhdessä asumista saman katon alla.”

Patriarkka kantaa huolta meistä kaikista, kun hän sanoo:

”On totta, että kaikki me olemme vaarassa muovautua tämän ajan arvojen mukaan. Maallistumisen kiusauksissa joudumme palvelemaan veljiämme sellaisten jatkuvasti leviävien vieraitten ideologisten virtausten avulla, mitkä tukeutuvat vain inhimillisten himojen tyydyttämiseen.”

Viittaukset viimeaikaisiin, Suomessakin käytyihin keskusteluihin, etenkin toisen kansankirkkomme parissa ovat selkeitä ja yksiselitteisiä. Suurena käytännöllisenä erona tuohon toiseen kansankirkkoomme vain on se, että siellä papit voivat purnata ja sanoa, etteivät he tule noudattamaan esimiestensä, piispojen ohjeita, meillä näin ei voi tapahtua ilman sanktioita. Ei edes omien piispojemme suilla sanottuna.

Tämä kohta patriarkan puheessa miellytti minua, koska olen useissa blogiteksteissäni puuttunut mm. sanan suvaitsevaisuus käyttöön tai oikeastaan sen väärinkäyttöön. Patriarkka sanoo:

”Tänä päivänä läntisissä yhteiskunnissa on ryhdytty saadaksemme hyväksymistä modernien ihmisten parissa väärinkäyttämään sellaisia vetoavia termejä kuten vapaus, rakkaus, ja suvaitsevaisuus. Niitä käytetään peittämään himoja ja sanojen väärin ymmärtäminen saa kadottamaan ne Kristuksen uskon periaatteet, joilla on vuosisatoja puolustettu ihmistä ja hänestä rakentuvaa yhteisöä.”

Patriarkka jatkaa:

”Ortodoksinen kirkko ei voi tarjota uskovilleen Kristuksen opetukselle vierasta. Jos myönnymme ajattelemattomiin taipumisiin eettisellä alueella, emme todellisuudessa julista Kristusta, vaan muokkaudumme tämän ajan petollisen maailman mukaiseksi.”

Ainakin minun käsityksen mukaan noilla sanoilla oli täällä  Suomessa aivan tietty osoite. Niitä ei heitetty ilmaan ihan tuosta vain, vaan tarkoituksella ja kohdistettuna melko suppeasti tiettyihin henkilöihin.

Tervehdyksensä lopussa patriarkka palaa alun tematiikkaan ja muistuttaa omasta paikastamme kirkon hierarkiassa, kun hän sanoo (sanojen korostaminen on allekirjoittaneen tekemää, jotta huomaisimme sen todellisen sanoman tarkemmin):

”Olkoon työskentelynne menestykseksi ja edistäköön se Suomen pyhimmän ortodoksisen kirkon hengellisen seurakuntatyön hedelmällisiä pyrkimyksiä kolmiyhteisen Jumalan kirkkauteen ja meidän yhteyteemme Hänen kanssaan kun työssämme kirkon pelastavassa diakoniassa.”

Patriarkan tervehdyspuhe löytyy kokonaisuudessaan Internetistä osoitteesta:
http://ort.fi/uutiset/patriarkan-tervehdys


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Muutoksen tuulia vai taktiikkaa

Kirkolliskokous vuosimallia 2016.
Kuvaa katsellessa alkaa väkisin soida korvamato:
"Vaan yksi on joukosta poissa, Sven Tuuvaa siellä ei näy ..."
(Kuva: Ortodoksi.net)

Kuten jo aiemmissa blogijutuissani olen kautta rantain tyylilleni uskollisena vihjaillut, jotain kuohuntaa on ollut oman ortodoksisen kirkkomme ”pinnan alla”. Tänään, kirkolliskokouksen ensimmäisenä päivänä se selvisi ainakin osittain. Yksi neljästä piispasta ilmoitti jäävänsä eläkkeelle vuoden 2017 lopussa, jos Jumala suo. Saa nyt nähdä, milloin hän saa seuraa jostain toisesta.

Tuo piispan sanomaksi asetettu loppukaneetti – ”jos Jumala suo” – on moniselitteinen, jos niin haluaa asian nähdä. Miksei soisi, jos terveyttä riittää vai onko terveys sitten sellaisessa kunnossa, että asia epäilyttää sanojaakin. Tai sitten sen voi ymmärtää jollain muullakin tavalla. Blogistin ei ole kuitenkaan syytä tehdä etädiagnoosia – aivan kuten eräs eläkkeelle jäänyt kirkkoherra viisaasti eräässä toista asiaa sivunneessa kommentissaan totesi. Jokainen voi käyttää omia silmiään ja korviaan ja älyään oman arvion tekemiseksi.

Erilaisia villejä huhuja liikkuu aina tällaisissa tapauksissa ja on vaikea saada varmuutta ja oikeaa tietoa, kun kirkkomme sisäinen tiedotuspolitiikka on kautta aikain ollut kaikkea muuta kuin avointa. Aivan muuta, mitä erilaiset strategiat ja muut edellyttäisivät. Mutta kuten arvostettu arkkipiispamme totesi kirkolliskokouksen avauspuheenvuorossaan siteeratessaan luterilaisen kirkon tulevaisuuskomitean mietintöä. Hän sanoi siinä: ”Toimintakulttuuri syö strategian aamupalaksi”. Niin totta meidänkin kirkossamme.

Toinen merkillepantava seikka oli havainto uuden, kolme seuraavaa vuotta istuvan kirkollishallituksen kokoonpanosta. Aiemmassa kirkollishallituksessa eteläsuomalaiset enemmän tai vähemmän ”enemmistön diktatuuria” käyttäen valitsivat ns. vapaat (siis ei itseoikeutettuina siellä istuvat) kirkollishallituksen edustajat – s.o. papiston edustajan ja maallikkojen edustajat – niin, että voimasuhde oli 3 – 1, helsinkiläiset vastaan muu Suomi ja tässä tapauksessa vastapoolina oli vielä Karjalan hiippakunnan edustaja.

Nyt hallituksessa voimasuhde on 2 – 2 ja noista kahdesta ”muusta” toinen on jopa pohjoisesta hiippakunnasta, mikä tuntuu melko oudolta aikaisempiin toimiin suhteutettuna. Jotain lienee siis liikahtanut. Tosin etelän immeiset ovat sitten omalla tavalla varmistaneet oman ”osuutensa” kakusta, kun varajäsenistä kaikki pappisjäsenen varajäsentä lukuun ottamatta on eteläsuomalaisia.

Kyllähän noissa varajäsenissäkin tiettyä mielenkiintoista kuviota on nähtävissä, kun sitä oikean värisillä ”kirkollisilla laseilla” katselee. Yksi varajäsen on entinen kirkollishallituksen kanslian eläkkeelle ”puheiden mukaan lähes pakotettu” esimies ja kolme muuta nykyisiä ”perheenjäseniä”, seurakunnan toiminnassa tavalla tai toisella koko perheen voimin mukana olevia, työntekijöiden tai muuten läheisesti seurakuntaan liittyvien ihmisten puolisoja.

Kun joskus aiemmin lähimenneisyydessä kirkkomme merkittävään tehtävään valittiin henkilö, joka ei päässyt läpi edes oman seurakunnan valtuustovaalissa, nyt merkittävään tehtävään valittiin merkittävästä luottamustoimesta äänestämällä syrjäytetty henkilö. Joten jossain muodossa entinen meno toki näyttäisi jatkuvan. Kuulinkin erään mielenkiintoisen kirkolliskokouskommentin, jossa todettiin, että "avoimuus sortaa koko kirkkomme järjestelmän". Huh!

Ihmetystä on myös herättänyt se, että kk-periodi toisensa jälkeen papit valitsevat eteläisestä Suomesta kirkolliskokousedustajakseen yhden ja saman henkilön, joka on usein ja paljon virkavapaana työstään. Hieman ihmetyttää, eikö siellä todellakaan ole suurempaa repertuaaria tehdä valintoja ja eikö sellaiseen todella ole tarvetta. En tosin tiedä, tekevätkö valinnan todella papisto vai yksin piispa vai kirkolliskokousta edeltävä junttakokous. Monenlaista kun puhutaan. Mutta onhan se melkein raamatullista aina tarvittaessa nousta näyttävästi, onko se sitten sairaus- tai mahdolliselta muulta vuoteeltaan ja lähteä kirkolliskokoukseen tai mennä tapaamaan paikkakunnalle tullutta merkkivierasta ja antaa muut tylsät rutiinitehtävät sijaisten hoidettavaksi aina silloin, kun sen suinkin voi. Siinä ei suuresti rasitu.

Korviini tulleet kommentit nyt kokoontuvasta kirkolliskokouksesta ovat olleet mielenkiintoisia ja paljon puhuvia. Kokouksen kulkua on väitetty jo alusta alkaen hurjaksi ja joidenkin on sanottu lähes riehuneen. Mitä se sitten tarkoittaneekaan! Tosin heti toinen totesi perään tuosta ns. ”riehujasta”, että harvinaisen oikeassa oli kuitenkin. Joten suo siellä, vetelä täällä – kuten vanha sanonta sanoo.

Mielenkiintoista on ollut seurata tapahtumia nyt aivan uudessa roolissa, etäispäätteenä. Olen ollut itse aiemmin kirkolliskokouksen jäsen kaksi kautta eli kuusi vuotta ja niistä vielä viimeiset kolme vuotta valiokunnan puheenjohtajana. Jonkinlaista tuntumaa tuli tuosta ”hörripelistä” tuona aikana. Sen jälkeen olen seurannut toiset kuusi vuotta kokouksia paikan päällä joka kerta eräänlaisena avoimen ja vapaan median harrastajana. Kokouksista on lähetetty parhaimmillaan tuntikausia suoria netti-TV-lähetyksiä ja raportteja, joista jokainen on voinut katsoa tai lukea, mitä todella siellä tapahtuu.

Nyt istun kotona noin 200 km päässä kokouspaikasta ja otan välillä lasillisen punaviiniä, jos siltä tuntuu ja menen ajoissa nukkumaan ja nukun aamulla pitkään. Aaah! Tosin yhteydet kokouspaikalle pelaavat ja tietoa voi välittää näinkin.

Palaan vielä lyhyesti tuohon ”suureen salaisuuteen”, mukamas "ortodoksiseen jytkyyn" joka ilmoitettiin ensimmäisen kokouspäivän aikana, piispan eläkkeelle jäämiseen. Kirkon tiedottaja kirjoittaa tekstissään, joka on melko pitkä tarina – ei siis ihan lyhyessä ajassa huitaisemalla tehty, vaan on vaatinut pitemmän ajan pohtia ja kirjoittaa – että ”ilmoitus eläkkeelle jäämisestä tuli kaikille yllätyksenä”.

Minä ainakin olen tiennyt sen jo melko kauan ja uskon monen muunkin tienneen. Siksi en oikein usko, että aamupäivän aikana olisi saatu aikaiseksi tuo teksti, joka toki on vaatinut hieman etukäteistyötäkin. Ilmassa oli jo lähes kuukausi sitten vahvoja merkkejä eläköitymisestä ja varmaan vain lähipiiri tiesi ajankohdan, milloin ja milloin se ilmoitetaan. Lisäksi aina sopivin väliajoin on laskettu liikkeelle milloin mikäkin huhu asian tiimoilta. Kun vielä piispan sijaiseksi ilmoittautunut avasi sanasen arkkunsa, peli olikin jo melkein pelattu siinä vaiheessa. Joten se siitä yllätyksestä.

Lisää yllätyksiä saattaa toki silti olla luvassa ja palataan niihin taas tarvittaessa seuraavassa blogijutussa. Eiköhän tässäkin ole nyt kylliksi sulateltavaa meille kaikille.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ope, mun vatsaan koskee!

Ollessani vielä muutama vuosi sitten töissä koulumaailmassa, sain rehtorinakin melko usein kuulla tuon otsikossa olevan lauseen: ”Ope, mun vatsaani koskee!” Se oli usein lapselle oivallinen tapa laistaa vaikea tilanne, jäädä pois jostain, jota joko pelkäsi tai ei muuten halunnut kohdata.

Olen huomannut, että nyt tuon ajan lapset – siis nykyään jo aikuiset – ja itse asiassa vanhemmatkin aikuiset käyttävät helposti yhä tuota samaa konstia. Nyt tietysti ei enää ole kyse välitunti- tai muusta vastaavasta kiusaamisesta. Tosin saattaahan hyvinkin olla kuitenkin kyse toisinaan jopa kiusaamisesta.

Kyse on aikuisella varmaankin toisinaan siitä, että haluaa väistää vastuuta tai muuta osallistumista joihinkin asioihin, joita ehkä pelkää tai joita ei ihan hallitse tai joiden odottaa kohdistuvan jotenkin itseensä.

Äkillistä vatsakipua neuvotaan hoitamaan aina tietyllä vakavuudella. Etenkin, jos siihen liittyy kuumetta, oksentelua tai ripulia. Tuollaisissa tapauksissa ohje on hakeutua hoitoon välittömästi vuorokauden ajasta huolimatta.

Sitten on varmaan useita erilaisia vatsavaivoja, kuten vaikkapa ummetus, laktoosi-intoleranssi, närästys ja muut sanoisinko hieman vähäpätöisemmät syyt, jotka noin normaalisti eivät haittaa aikuisen ihmisen toimintaa kovinkaan suuresti. Itsekin juoksentelen toisinaan melko nopsaan aamukahvin jälkeen toiletti-istuntoon, mutta ei se sen enempää elämääni haittaa.

Lapsien kanssa työskennellessä saatoimme kohdata melko useinkin ns. toiminnallisia vatsaoireita, joiden aiheuttajaksi ei useinkaan sitten löytynyt mitään rakenteellista tai biokemiallista poikkeavuutta. Tällaisia oireita ilmaantui joillekin useinkin, mutta yleensä niiden syynä oli jännittäminen, pelko, kouluun lähteminen tai jokin muu vastaava syy. Ongelman hoitamiseksi riitti usein se, että puututtiin noihin ns. ulkoisiin syihin ja keskusteltiin asioista ”vaivaisen” ja mahdollisten aiheuttajien kanssa.

Miksi kirjoitan tällaisesta vatsaoireilusta? Siksi, että on äärettömän mielenkiintoista havaita, että tuo "mahatautiepidemia" on laajentunut jo aikuisten maailmaankin ja jopa kirkon kentälle. Sielläkin on alkanut ilmetä mahdollisesti rakenteellisista tai biokemiallisista syistä johtumatonta, kenties liberaaliteologisista tai hallinnollisista jopa taloudellisista (vaikkapa palkanmaksuun liittyvistä) syistä johtuvaa tarkemmin määrittelemätöntä vatsavaivaa.

Meillä on kirkonkin kentässä – ihan kuin kaikessa muussakin työmaailmassa – joitain tehtäviä, joista voisi varmaan ihan hyvällä syyllä sanoa, että niissä on palveltava säällä kuin säällä, melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa. Poisjäämistä on joku osin rankasti verrannut rintamakarkuruuteen tai jopa hieman raa’asti pelkuruuteen, vastuun väistämiseen. En tiedä onko se ihan sitäkään, mutta outo juttu joka tapauksessa, jos kyseessä on tilaisuus, joka ei tapahdu ihan milloin vain ja joka tekee organisaatiossa sen laatuluokan päätöksiä, joilla on – toivottavasti – kauaskantoiset vaikutukset koko organisaation piirissä.

Omassa kirkossamme – joka ei siis ole kuten uutistenlukijat väittävät ainoastaan maamme toinen valtiollinen kirkko, evankelisluterilainen kirkko, vaan se toinen valtiollinen kirkkomme – tapahtuu tällä hetkellä pinnan alla melkoisesti. Mikä siellä kuplii, se selvinnee aikanaan. Epäilen, että lähiaikoina saamme lukea tai ainakin kuulla – jos ei muuten, niin huhuina – melkoisen raflaavia asioita kirkostamme. Mitä, niitä voivat vain sellaiset, joilla on hiemankin enemmän mielikuvitusta, arvailla. Ja mene sitten ja tiedä, vaikka me vähemmän mielikuvistusta omaavat voisimme lukea niistä jostain keltaisen lehdistön sivuilta.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ortodoksisia alfaperheitä

Toisinaan – vanhaa sanontaa soveltaen – sokea blogistikin löytää maasta jyväsen. Niin kävi edellisen telaketjuteologiaa käsittelevän blogijuttuni kanssa. Sen sanoma olikin yllättävän ajankohtainen. Jotain on todella alkanut tapahtua – ortodoksisessa kirkossakin.

Viime aikoina on monissa kannanotoissa etenkin sosiaalisessa mediassa kauhistelu, harmiteltu ja osin myös kiitelty viime aikojen ravisuttavia tapahtumia ympäröivässä maailmassamme. Asioita on usein kauhisteltu ihan pelkän pers’tuntuman pohjalta. Mitään todellista kosketuspintaa useinkaan kyseessä oleviin asioihin ei ole ollut näillä kauhistelijoilla. Mennään massan mukana ja kauhistellaan.

Omaa ortodoksista kirkkoamme on aina pidetty vakaana laivana, joka jatkaa kulkuaan maailman myrskyissä suuremmin ympäröivästä maailmasta ja sen muutospaineista välittämättä. Näinhän todella onkin.

Viime aikoina on vain omassa suomalaisessa ortodoksisessa konseptissammekin toisinaan ollut havaittavissa monenlaisia ”vieraita” elementtejä, joiden vaikutusta on ajoittain yritetty vyöryttää enemmän tai vähemmän voimalla ja arvovallalla päällemme. Jossain se on onnistunut, mutta onneksi suurelta osin se ei ole sitä tehnyt. Vääriä, jopa osittain voisi kai hieman karsastaen sanoa, harhaoppisia ajatuksia on onneksi torjuttu ja niiden levittäjät alkavat joko väsyä tai uupua vanhuuteen ja sen mukanaan tuomiin muihin ongelmiin.

Mielenkiintoista on ollut havaita myös ilmiö, jota usein kutsutaan nimellä ”rotat jättävät hukkuvan laivan”. Kun kontrolli, ohjaus ja painostaminen hellittävät, ihmiset alkavatkin huomata, että hehän saattavat ollakin ihan oikein melko yksin ajatuksissaan ja aatteissaan ja saattavat jäädä tuomiolle yksin, kun johtaja poistuu kuvioista. Toisaalta tuohon laivan jättämiseen liittyy toisinaan muitakin tavoitteita. Kun jostain ei ole hyötyä, se jätetään ja etsitään uusi hyödynnettävä. Susienkin joukossa on aina se alfayksilö, laumaa johtava uros tai naaras, joskus jopa alfapari. Meillä kirkossa on taidettu nähdä jopa alfaperheitä.

Eläinmaailmassa – joka ei kuitenkaan kovinkaan suuresti poikkea tästä käyttäytymismallista ihmismaailmassa – yksilö pääsee johtavaan asemaan kokonsa, sosiaalisten kykyjensä tai muiden toisista poikkeavien kykyjensä avulla, joskus jopa vääryydellä ja väkivallalla. Alfayksilöllä on usein monenlaisia etuja muihin lauman jäseniin nähden, ne esimerkiksi saavat saaliista – jonka usein on saalistanut joku muu kuin alfayksilö – osansa ensimmäisenä ja heillä on oikeus valita laumasta se, jonka kanssa sukua jatketaan. Ihmisillä tosin tuossa jälkimmäisessä edussa on monenlaisia variaatioita, jotka eivät aina suinkaan johda suvun lisääntymiseen.

Kaikesta huolimatta ihmiset – ortodoksitkin – ovat monimutkaisempia eliöitä kuin eläimet ja alfa-aseman saavuttamissa on monenlaisia erilaisia variaatioita, mutta yleensä – ainakin siis ortodokseilla – siihen on riittänyt riittävän korkea, tavalla tai toisella hankittu hierarkinen asema. Tuotakin asiaan olen joissain blogijutuissa sivunnut lähinnä kunnioittamisen kannalta katsottuna, joten siihen ei ole enää syytä palata.

Kun maallistuneessa maailmassa alfa-aseman saavuttamiseen saattaa riittää riittävä pituus, matala ääni tai miellyttävät kasvot, meillä ortodokseilla on monessa suhteessa toisin. Yllättävää on kuitenkin se, ettei alfayksilöltä vaadita muita suurempaa vaikkapa teologista osaamista ja perinteen tuntemista ei edes kunnollista partaa. Pelkkä asema riittää ja se riittää myös silloin, kun alfayksilö toimii väärin, aatteesta poiketen ja rikkoo sääntöjä. Alfalle se on mahdollista ja muut selittelevät asiat aina parhain päin.

Mutta kuten suutari Topias toteaa Eskolle Aleksis Kiven Nummisuutareissa: ”Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin muuttuu mailma, Eskoni”. Viimeisimpiä havaintoja on, että se taitaakin olla totta, että historia toistaa itseään ja vaikkei toistaisikaan, siitä voi aina oppia jotain. Nyt jo on alettu erästä vaaleilla valittua johtajaa verrata melko karulla tavalla erääseen saksalaiseen taikka oikeastaan itävaltalaiseen sodanaikaiseen ”suuruuteen”. Melkoisia rinnastuksia. Joskus tuntuu siltä, että tällaisten rinnastusten takana on ehkä eliitin turhautuminen kansan vallan nousuun ja pelko omien etuisuuksien menettämisestä.

Samalla tuo pelko luo tuon pakoilmiönkin. Näin on ollut jo monesti historiassakin. Jos pako on aitoa pakenemista entiseen ja turvalliseen aatteeseen, se on hyvä asia. Mutta jos pako on suunnitelmallista ja tähtää vain uudelleen valtaan nousuun ja etujen saamiseen, se on huono juttu. Vaikea sanoa, mitä tuo ilmiselvästi jo esille tullut pakoilmiö merkitseekään ortodoksisessa kirkossa, jossa – kuten mainitsin – jotain tällaista eloa on ollut havaittavissa.

Maailmassa on kautta aikain ollut pelureita. Jäämällä pois jostain ja puhumalla jopa entistä vastaan, on pedattu uutta asemaa ja uutta paikkaa auringossa. Usein tällaisia on nimitetty poliitikoiksi, missä ammatissa tuo taitaa ollakin melko yleistä. Takki saattaa kääntyä yhdessä yössä. Mutta että kirkkopolitiikassakin, sitä en aiemmin uskonut. Nyt lienee aika muuttaa käsitystäni.

Muutoksia on tapahtunut, vapaaehtoisesti tai pakolla, äänestäen, outoja puheita on ilmassa ja odotus on kutkuttavaa. Mitähän mahtaakaan kohta tapahtua? Varsinkin kun aivan kohta kokoontuu ortodoksisen kirkon kirkolliskokous. Mutta onneksi vapaa media huolehtii siitä, että asiat tulevat esille ja kaikkien nähtäväksi. Katsotaan miten tämä toimii ortodoksisessa kirkossa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Telaketjuteologiaa

Marraskuu on jo lähes puolessa välissä. Marraskuu on mielenkiintoinen kuukausi suomalaisille ortodokseille. Puolessa välissä eli 15. päivä alkaa kohtuullisen pitkä, noin kuukauden kestävä joulupaasto eli apostoli Filippuksen paasto. Mielenkiintoinen ja meille kaikille malliksi kelpaava hahmo oli tuo 14.11. muistopäiväänsä viettävä ap. Filippus, joka omalla toiminnallaan yritti karkottaa harhaoppien ja tietämättömyyden pimeyttä maailmasta.

Marraskuussa pidetään myös Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman – lukuun ottamatta kanonisia asioita – päättävän elimen, kirkolliskokouksen, istunnot Valamossa Heinävedellä. Tästä kuusta voisi sanoa kuten eräs aikanaan Mikkelissä syysmarkkinoiden aikaan vaalisaarnaansa pitävä luterilainen, tuttu pappi: ”Nyt on kiirettä paholaisella.” Hän jatkoi tosin: ”koska on yhtä aikaa papinvaali ja markkinat”. Tässä ortodoksisessa agendassa se voisi kuulua: ”koska on yhtä aikaa kirkolliskokous ja paastoaika”.

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous istuu aina kolme vuotta kerrallaan, yleensä virallisia kokouksia on kerran vuodessa, juuri marraskuun lopulla. Nyt on taas uuden kirkolliskokouksen ensimmäinen kokoontuminen. Kirkolliskokouksen 36 jäsentä muodostuvat papistosta ja maallikoista suunnilleen jaolla puolet ja puolet. Piispat, joita meillä on toimessa nyt neljä (kolme hiippakuntapiispaa, joista yksi on arkkipiispa ja lisäksi yksi apulaispiispa), ovat ns. itseoikeutettuja jäseniä. Heitä ei valita vaaleilla ja arkkipiispa johtaa kirkolliskokousta ensimmäisenä puheenjohtajana.

Muut kirkolliskokouksen jäsenet valitaan enemmän tai vähemmän demokraattisilla vaaleilla. Kaikki vaaleilla valittavat valitaan hiippakunnittain niiden jäsenmäärän suhteessa. Suurin hiippakunta (Helsinki) saa eniten jäseniä ja pienin (Oulu) vähiten. Kolmas (Karjalan hiippakunta) arkkipiispan hiippakunta on sitten hieman pienempi kuin suurin.

Viime vuosina hiippakuntien tai ainakin niiden johtajien ja "kellokkaiden" välillä on ollut jonkinmoista ristivetoa ja siksi Helsingin hiippakunta suurimpana on ottanut erityisen roolin, jonka avulla se on ryhtynyt ohjailemaan kirkon hallintoa ja päätöksiä mahdollisimman paljon haluamaansa suuntaan. Hieman sellaiseen "enemmistödiktatuuriseen" tapaan, jos sitä nyt jotenkin voisi kuvailla. Kirjoitinkin joskus 2014 tästä tapahtuman alusta blogijutun nimeltään "Hymyilevä vallankumous", varsin erikoinen tapahtumasarja.

Ehkä konkreettisin esimerkki oli sittemmin 2015 tapahtunut Oulun hiippakunnan piispan valinta, jonka ilmeisesti käytännössä tekikin Helsingin hiippakunta suuremmin muita kuulematta ja jopa niin, että helsinkiläiset valitsivat oman ehdokkaankin – joka sitten valittiinkin – oululaisille. Saa nyt nähdä, onko hänen mahdollinen ja joidenkin jo etukäteen kenties pohtima tuleva paikkansa sitten Helsingin kylmässä (ruotsiksi kall) kyydissä vai jossain muualla.

Sama menoa, josta haluan käyttää tuota otsikossa mainittua nimitystä – telaketjuteologiaa – on sitten piisannut ihan kyllästymiseen asti useissa ortodoksisen kirkon päätöksissä ja tilanteissa. Helsinkiläiset valtasivat edellisessä kirkolliskokouksessa lähes kaikkien valiokuntien puheenjohtajuudet. Yksi jäi uupumaan, kun Helsingistä ei löytynyt sillä kertaa eteläsuomalaista juristia lakivaliokunnan puheenjohtajaksi ja he joutuivat tyytymää Karjalan hiippakunnan jäseneen. Asia tosin oikaistiin sitten toisaalla eli kirkollishallituksen valinnassa, jossa lakivaliokunnan puheenjohtajaksi valittu lakitieteen professori syrjäytettiin äänestystuloksella kirkollishallituksen lakimiesjäsen varajäsenen paikalta ja siihen valittiin helsinkiläinen perhedynastian jäsen, ilmeisesti jonkun vakuutusyhtiön tai vastaavan juristi.

Kun viime kaudella virallisissa kokouksissa (3 kpl) on valittu varapuheenjohtajia, maallikot ovat yleensä istuneet varpaitaan katsellen odotetusti hiljaa. Kun kukaan ei ole uskaltanut tai osannut sanoa mitään, eikä ehdottaa ketään, esityksen tekee – yllätys, yllätys, ei suinkaan maallikko, jolle se protokollan mukaan kuuluisi, vaan – pappi. Arvatkaapa mistä hiippakunnasta? Siis mistä ehdottaja on ja varapuheenjohtajat yleensä valitaan, niin pappisvaraphj, kuin maallikkovphj. Pappisvarapuheenjohtaja on kolmessa kokouksessa (3/3) ollut sama Helsingin hiippakunnasta ja maallikkovaraphj 2/3 kertaa sieltä myös, mahdollisesti "sisäpiiriläisiä", tiedä häntä.

Ainakin minussa herättää ihmetystä ja kummastusta, jos tuollaiseen merkittävään tehtävään valitaan joku, joka ei ole tullut edes valituksi oman seurakuntansa valtuustoon, vaikka on ollut ehdolla. Ei siis nauti riitävästi edes oman kirkkorahvaan luottamusta, mutta sitäkin enemmän eliitin luottamusta. Mieleen nousee väkisin monia ajatuksia, joista muistaakseni eräs aiemmassa kirkolliskokouksessakin työskennellyt edustaja käytti silloin melko kovaa sanaa, korruptio. En oikeasti tiedä, onko sitä tämän asian kohdalla, mutta kuten kirjoitin, monenlaiset ajatukset nousevat väkisin mieleen. No, onneksi tai joidenkin epäonneksi tuo sama edustaja istuu siellä vielä nytkin. Saa nähdä, ottaako hän asioihin uudestaan kantaa tuosta näkökulmasta.

Nyt marraskuussa 2016 kokoontuva kirkolliskokous valitsee jälleen uuden kirkollishallituksen ja valiokuntien sekä tietysti kirkolliskokouksen puheenjohtajat. Saa nähdä, onko helsinkiläisten mielestä ”puhtaita” (orto on kai kreikaksi mm. puhdas, oikea) ortodokseja muuallakin kuin Helsingin hiippakunnassa ja yksi Oulussa.

Mainitsin tuossa edellä vaalien demokraattisuudesta jotain. Epäilin joskus joiltain osin niiden demokraattisuutta ja epäilen yhä. Olen itse nähnyt nuo prosessit varsin läheltä ja ollut mukana niissä, valitsijana ja valittuna ja hallinnon eri rooleissa. Maallikot valitaan välillisillä vaaleilla, joista jopa amerikkalaiset olisivat ylpeitä. Tuossa vaalissa – jos sellaiset järjestettäisiin täsmälleen samalla sapluunalla Amerikassa – eivät huonosti käyttäytyvät, vähän koulutetut valkoiset miehet hilluisi. Suomen ortodoksinen vaalisysteemi takaa aina tarkan, hyvän ja ennakoidun lopputuloksen.

Vaalin suorittavat hiippakunnittain valitsijamiehet, jotka on valittu seurakunnissa jäsenmäärien suhteessa (suuret saa enemmän, pienet vähemmän valitsijamiehiä). Valitsijamiehet on valinnut virallisesti oman seurakunnan neuvosto (* kts. alla EDIT), jonka on saattanut valita kuitenkin joissain tapauksissa pappi, siis useimmiten kirkkoherra, masinoimalla arvovaltaansa ja asemaansa turvaten ainakin jotkut seurakuntalaiset valitsemaan ”oikeat” henkilöt ensin valtuustoon ja sitten neuvostoon. Joskus seurakuntalaisille on mahdollisesti kerrottu, että tiettyjen kansan omien ehdokkaitten ja todellisten kansan suosikkien valitsematta jättämisen syy on ehkä ikä, joskus muunlainen sopimattomuus ja arvaamattomuus. Monenlaisia huhuja olen kuullut ja ainakin jossain muualla kuin eteläisessä tai pohjoisessa Suomessa piispa on ainakin joskus puuttunut jopa asiaan, kun seurakuntalaiset ovat asiasta kertoneet. Silti mikään ei näytä muuttuvan eikä tehoavan näihinkään masinoijiin.

Joissain harvoissa tapauksissa valinta on saattanut tapahtua myös hieman demokraattisemminkin, mutta silloinkin seurakunnan henkilöstöllä on usein ollut kohtuuttoman suuri osuus joko suoraan vaikuttamalla työnsä kautta seurakuntalaisiin tai laittamalla suikailematta sukulaisiaan ehdokkaiksi, joita sitten onkin hyvän ja tehokkaan masinoinnin vuoksi valittu hallintoelimiin merkittäville paikoille. Valtaa valinnasta ei siis ole uskallettu antaa kirkkokansalle, aivan kuin ennakoiden jo vuosia, vuosia sitten tämänpäiväinen (YLE 13.11.2016) uutinen: Suorien kansanäänestyksien pelätään johtavan huonoihin päätöksiin.

Näin se käy ja vieläpä ihan demokraattisesti ja laillisesti, kun sen osaa ja röyhkeyttä sekä ilmeisesti myös vallanhalua on riittävästi, ja uskallusta jopa epätotuuksien puhumiseen. Näin ainakin näyttää olevan tuolla maallisella puolella. Miten sitten lie kirkollisella? Joka tapauksessa jäljet pelottavat. Kirkollisen, uskonnollisen organisaation omimmassa ideologisessa mielessä, siis teologisesti, hurskauselämän kannalta ja tietysti ihan syvimmiltään siis kristityn pelastuksen kannalta katsottuna tällainen telaketjuteologia kauhistuttaa niitä, jotka metsän oikeasti puilta näkevät ja luissaan sen kokevat. Muille se on joko yhdentekevää tai touhuissa mukana oleville hyödyllistä.

Olen joissain aiemmissa blogijutuissani epäillyt kirkkomme hajaantuvan, eriarvoistuvan ja menettävän identiteettiään, luterilaistuvan – länsimaistuvan. Yhä pelkään sitä. Jos katsomme, mitä ympärillämme tapahtuu maallisessa yhteiskunnassa meillä ja muualla, muutos on tosin laajalti tapahtumassa. Tiedä sitten parempaan vai huonompaan. Siellä missä eliitti on hallinnut kuuntelematta kansaa, tapahtuu kummia, outoja asioita, ennakoimatonta – ainakin eliitin mielestä. Valtarakenteet horjuvat, mutta samalla epäjärjestys, hajaannus, väkivalta ja ylilyönnit useissa tavallisissa asioissa lisääntyvät ja kansa voi pahoin.

Tällainen viime aikoina nähty järjestys maailmassa ja kirkossa johtaa siihen, että pian meillä on päättäjinä ihmisiä, jotka eivät ihan oikeasti tiedä mitä tapahtuu ja mitä pitää tehdä, mitä päättää – onpa sitten kyse yhteiskunnasta tai ortodoksisesta kirkosta. Asioista oikeasti tietävät, niiden parissa ja niistä aidosti elävät, hurskaat ja älykkäät ihmiset jäävät syrjään joko omasta halustaan tai syrjäytettyinä ja valtaan astuvat populistit, asioista mitään tietämättömät, maallistuneet, jopa dogmaattisessa mielessä liberaalit. Nämä ”puhtaat” valitut saattavat olla untuvikkoja, oikeista asioista tietämättömiä, sekularisoituneita, jota puuhastelevat turhien jopa väärien asioiden parissa omaa egoaan pönkittäen ilman todellista ja aitoa kosketusta kirkkokansaan. Tai sitten he tekevät juuri sitä, mitä masinoijat haluavat – eivät yhtään mitään, jotta ”kellokkaat” saavat päättää, mitä tehdään. Pidetään junttakokouksia ja taustalla olevat "varsinaiset valitsijat" antavat tehtäviä ja sanat suuhun ja ohjeet äänestyksiin, jotteivät nämä lähes karikatyyliset tyypit vaikuttaisi ihan osaamattomilta.

Ennen ylimpiin päättäviin elimiin valittiin kylän tai vaikka tässä tapauksessa seurakunnan parhaat voimat. Nyt valituilla on joko enemmän vain viihteellinen tai muuten julkisuudessa näkyvä rooli. Näkyä pitää ja tuntua – tosin asiasta (ortodoksisuudesta) ei niin väliä. Tai sitten hänen pitää olla hiljainen nyhverö, joka ei kyseenalaista mitään eliitin tekoja. Kolmas vaihtoehto saattaisi olla, että valitaan tehtäviin riittävän tyhmiä, jotteivät he oikeasti ymmärrä, mistä on puhe, mitä päätetään. Tosin – kuten jo edellä kuvasin – muutosta on ilmassa, sitä on viimeaikaisten tapahtumien valossa aistittavissa melko konkreettisesti ainakin maallisella puolella. On ollut jytkyä, brexitiä ja viimeisimpänä trumpetistin soolo. Saa nähdä, milloin jotain tapahtuu ortodoksisessa kirkossakin. Vai oliko jo Kreetan synodin tapahtumat oireilua siitäkin noin maailmanlaajuisesti?

Niin kauan kun papin ei sallita osallistua maallisen politiikan tekoon, mutta maailmassa elävä nunna saa tehdä repivääkin kirkkopolitiikkaa, kaikki ei ole ehkä kohdallaan. Niin kauan kuin huijataan, tehdään päätöksiä omaan pussiin, mikään ei korjaannu, vaan mennään koko ajan huonompaan suuntaan. Maailmassa piti tehdä sote-uudistus, kirkossamme hallinnon uudistus – molemmat taitavat mennä ryskyen metsään samoista syistä – oman edun tavoittelu, valta ja raha ovat tärkeämpiä kuin (kirkko)kansan etu. Helsingissä pohditaan annetaanko rahaa Guggenheimille, meillä ortodoksisessa kirkossa ei pohdita suuremmin annetaanko rahaa museolle. Tosin, paljonko museolle annetaan, pitää ensin piilottaa edustajilta, etteivät he vain kyselisi liikaa ja liian aikaisin. Eräs toinen ortodoksinen blogisti epäili, että kirkko ei edes uskalla kertoa oikeita tilastolukuja kirkosta eroamisista ja siksi sensuroi jo ortodoksista kirkkokalenteriakin.

Tiedä häntä, missä oikeasti mennään ja mitä tästä mahdollisesti seuraa, mutta valistunut arvaus – mitä koko tämä blogikirjoituksenikin on – on, ettei mitään hyvää. Nyt tosin Suomen ortodoksisella kirkolliskokouksella ainakin teoriassa ja laillisuusmielessä olisi oma mahdollisuutensa korjata jotain, jos vain halua riittää ja kykyä itsenäiseen päätöksentekoon ja sitä ennen tietysti saman adjektiivin alla ajatteluun.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

*) EDIT 14.11.2016
Korjauksena lisättäköön tieto, että valitsijamiehet ja kirkolliskokousedustajakandidaatit valitsee seurakunnanvaltuusto eikä siis seurakunnan neuvosto, kuten tekstissä on mainittu. Kaikki asiat käsitellään valtuustossa kuitenkin neuvoston esittelyn pohjalta.
Asiavirhe ei silti oleellisesti muuta tekstissä olevaa kritiikin kohdetta, masinointia, väärää lobbausta ja päätösten ohjailua.

H@P