 |
| Vuoden 2014 kirkolliskokousedustajat ryhmäkuvassa Valamon luostarissa 24.11.2014. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
nettihoukka@gmail.com
Kommentti kirjoitukseen "Hymyilevä vallankumous":
En ota kantaa itse kirkolliskokoukseen, koska en siellä ollut, enkä metropoliitaksi valittuun isä Mattiin, koska en häntä tunne - hänelle monia nimenomaan armorikkaita vuosia Moskovan marttyyripiispa Tiihonin hengessä: "Hävitköön minun nimeni, jos siitä on Kirkolle hyötyä." Hyvällä paimenella ei voi muuta asennetta ollakaan, koska hän antaa henkensä lampaiden edestä, ei siksi että heillä olisi vauhdikas elämä "positiivisessa hengessä" vaan että he löytäisivät katumuksen kautta Jumalan valtakunnan (Joh. 10).
Mutta Pyykkönen-blogissa olevassa värikkäässä kirjoituksessaan Hannu Pyykkönen onnistuu kuvaamaan jotain sellaista, voisi sanoa ilmapiiriä ja yleishenkeä, jonka voi tuntea nykyisessä kirkollisessa elämässä. Tämä on oleellinen asia ja tästä kirjoitan muutaman huomion samalla kun jätän muille sen arvioimisen, miten se liittyi puheena olleisiin kokouksiin ja vaaleihin.
Hannu Pyykkönen ottaa vaikean houkan tehtävän astuessaan voimallisesti vastustamaan jotakin, joka ennen kaikkea on ilmapiiri. Sellaista ei ole aina helppoa todentaa "faktoilla" ja siksi ihminen on helppo leimata vainoharhaiseksi. On aina helppo olla näkemättä metsä puilta, ja tarkastella jokainen asia erikseen monesta näkökulmasta ja päätyä savolaiseen lopputulokseen, että voi olla tai voi olla olematta. Mitä tahansa tekoa tai väitettä tai toimintatapaa voi perustella "järkevästi". Se ei todista mitään sen hyvyydestä. Pyhä Gregorios Palamas kiteytti asian jotenkin siihen suuntaan (löytyy suomalaisestakin Filokaliasta), että jokaiseen argumenttiin on vasta-argumentti, mutta elämän pyhyyttä kukaan ei voi kiistää. Jos haisee, niin jonkun on otettava houkan rooli ja sanottava lopulta, että haisee, riippumatta haistavatko muut. Isä Serafim Rose kiteytti asian onnistuneesti, että tarvitaan edes jonkinlaista ortodoksista elämää (kilvoittelua) että syntyy edes jonkinlanen ortodoksinen hajuaisti. Pelkän järjen mukaan kulkevat menevät väistämättä harhaan. "Pikku Prinssi" -klassikkokirja kiteyttää saman asian, että tärkeimmät asiat näkee vain sydämellä. Pyhillä ihmisillä sydän toimii ja siksi heidän opetukselleen ja elämälleen annetaan painoarvo.
HYMYILEVÄ VALLANKUMOUS
Nykymaailmassa "hyvät" eivät enää sodi, vaan ampuvat ohjuksia rauhan, ihmisoikeuksien ym. turvaamiseksi, ja samalla kauhistellaan vanhan ajan julmia ihmisiä. Kun kaikki on positiivisen hämyverhon suojissa, harva uskaltaa vastustaa, koska hän silloin väistämättä on ikävä ihminen, rakkaudeton, vihaaja jne. jne. Kun kaikki oma tekeminen on "rakkautta", "demokratiaa" ja "ihmisoikeuksia", niin "toiset" edustavat väistämättä "vihaa", "tyranniaa" ja "polkemista". Tämä on nykymaailman raukkamainen valtausmetodi. Natsit tekivät kansanmurhan, mutta kun sama tehdään naisten oikeuksien nimissä, vieläpä samalla perusmetodilla eli määrittelemällä tapettavat ei-ihmisiksi, niin kyse on terveydenhuollosta eli voisi kai sanoa rakkaudesta. Tämä prosessi kaikessa viileässä asiallisuudessaan muistuttaa erikoisen paljon kansallissosialistista mentaliteettia (vain savu piipuista puuttuu, joskin prosessin hyödyntämistä lämmityksessä on Pohjoismaissa jo suunniteltu.) Orwell kuvaa tämän kielen ja kulttuurin rakenteellisen valehtelun kirjassa "1984", jossa totalitaarisen valtion vallankäyttäjä on "rakkausministeriö".
KESKUSTELU
"Tärkeintä on keskustelu" on yksi näistä valtausmetodeista. Väite on idioottimainen. Opeista ja uudistuksista, jotka ovat selvästi Kirkon opetuksen vastaisia ei ole mitään tarvetta keskustella. Kuten hyve on Totuutta varten eikä Totuus hyvettä varten, samoin keskustelu on totuutta varten. Hymyilevässä vallankumouksessa keskustelu on suursyömäri (hahmo lapsuuteni lastenohjelmasta), joka syö totuuden. Tälle suursyömäri-keskustelulle on luonteenomaista, että siinä (ainakin tietyssä vaiheessa) ei väitetä mitään, vaan "esitetään näkökulmia". Tällöin ei tarvitse seistä sanojensa takana. Eikä kukaan voi esittää kritiikkiä, koska "enhän minä ole mitään väittänyt". Kuinka kaukana olemme siitä kulttuurista, jossa miehen sanaan saattoi luottaa - jossa sillä oli itsestään selvä arvo. Aikamme "keskustelua" ja sanojensa takana seisomattomuutta joku kuvasi osuvasti sanalla luikertelu. Sanoilla, joiden takana ei seistä, irrallisilla "näkökulmilla", on yhtä paljon arvoa kuin netin keskustelupalstojen nimettömällä huutelulla.
SALALIITOT
"Salaliittoteoreetikoksi" tms. nimittely on omituista. Jokainen jolla on alkeellinen tietämys historiasta, tietää, että historia on salaliittojen historiaa. Se on sitä kaikilla tasoilla. Kun pikkulapsia on kolme, kaksi sopii kolmannen poissa ollessa ettei sen kanssa leikitä jne. Langennut ihminen haluaa valtaa voidakseen turvata itseään jne. Valtaa saa kun on voimakkaampi kuin uhkaava vastapuoli. Että ehtii edelle eikä toinen ehdi vastata, täytyy oma liike tehdä salassa mahdollisimman pitkälle. Näin tehdään politiikassa, sodassa armeijoita liikuteltaessa jne. Salaliitto on langenneen ihmiskunnan perusmekanismi, koska se on pelkureiden perustoiminto. (Kun siihen lisätään hymy, se ei silti ole rakkautta.) On sitten toinen asia, jos ihmisen elämän keskeiseksi voimaksi ja sisällöksi tulee salaliittojen tutkiminen.
KONSULTTI- JA FIRMAHENKI
Konsulttien johtamissa työilmapiiri-projekteissa aikuiset ihmiset laitetaan leikkimään junaa tai hyppimään johonkin ympyrään, jossa he sitten sitoutuvat siihen tai tähän. Kyse on kyykyttämisestä ja vallankäytöstä. Joku nimitti osuvasti vaaleanpunaiseksi fasismiksi. Tyypillistä tälle on jonkinlainen humalaa muistuttava olotila, jossa itseensä käpertyneet ahdistuneet ihmiset vähäksi aikaa "vapautuvat" ja tulevat "uudelleen lapseksi". Mutta kuten humalan avulla saavutettu vapaus ei kestä, samoin ei tämäkään. Mitään todellista muutosta ei tapahdu, paitsi pankkitilillä. Ihmisen kunnioittamista oikeasti ei ole. Ilman todellista itsensä likoon laittamista kaikki on pelkkää peliä, leikkimistä sanan huonossa mielessä. Monia konsultteja kuvaa ilmaus teennäinen luontevuus. Ihmisen kohtaaminen ei ole mikään tekniikka tai peli. Naamarilla ei voi kohdata ihmistä. Kyse on taas positiivisuudella pakottamisesta, liiveihin uimisesta. Oikeaan muutokseen tarvitaan katumusta, oikeaa itsensä ja oman rumuuden kohtaamista, ja toisen. Tämä tarkoittaa todellisuudessa mahdollisia riitoja. Mitään oikeaa ei voi tehdä turvassa, jonkinlaisessa pehmustetussa huoneessa.
MUISTOJA
Muistan miten nuorena kun "kaikki" olivat vähän tai vähän enemmän humalassa viikonvaihteessa tai koulujen loppuessa ja vaeltelivat varsinkin hyvän sään sattuessa tietyssä osassa kaupunkia, niin kaikki vähänkin tutut tai tuntemattomatkin halailivat toisiaan tavatessa. Selvinpäin samat ihmiset eivät sanoneet mitään, jos tunsivatkaan. Sama "yhteisöllisyys" näkyy rock-konserteissa, jossa balladin soidessa "kaikki" heiluttelevat sytkäreitään ja ilmassa on vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Luetteloon voisi lisätä koko kansaa yhdistävät "tanssii tähtien kanssa" -yhteisöllisyys tai "vain elämää", jossa tämä vastaavanhenkinen halailu on saanut jotenkin aikuisemman vivahteen. Joku nimitti tätä kevytyhteisöllisyydeksi.
NOKKELUUS
Hymyilevässä valtaus-agendassa on keskeistä älyllinen nokkeluus. Kirkossa tämä on tullut tarkoittamaan, että teologiaa käsitellään jonkinlaisena älypelinä - kellä on paras argumentti. Kun älylliseen nokkeluuteen yhdistyy monille narsisteille ominainen "viehättävyys" ("karismaattisuus"), jolla taas uidaan "rakkaudella" sisään, niin ihmisiä, joilla ei ole totuutta, viedään. Väite tai näkökulma, joka erityisen hyvin kuvaa valtausta suorittavaa ideologiaa teologian alalla, on se, että jollakin asialla Kirkon perinteessä on takanaan "vain" traditio, mutta ei riittävästi teologisia argumentteja. Väite ei ole vain väärä, sillä ei ole mitään sisältöä - näkökulma ei-minnekään. Kuka määrittelee argumenttien riittävän määrän? Onko siihen matemaattinen kaava? Tai mistä argumenttien laatupisteet tulevat? Konsulteiltako? Ehkä Jari Tervolta tai eduskunnalta? Kirkko itsessään ja koko Kirkon elämä on muodoltaan ja luonteeltaan Traditio. Kirkon elämä on nimenomaan elämää, joka on perintöä Kristukselta ja apostoleilta. Mitään sen vahvempaa teologista argumenttia ei ole olemassakaan kuin Traditio, se että jokin asia tai opetus on aina ollut tai ollut olematta Kirkon perinteessä.
POSITIIVINEN HENKI KETÄ VARTEN?
Kuten Pyykkösen kirjoituksessa tulee esiin, vaikuttaa siltä, että "positiivinen henki" tai miten sitä nimitetäänkin, on usein jonkinlainen esteetön temmellyskenttä joillekin. Kuten nuorena humalassa saa tehdä mitä haluaa, ja voi olla yhtä kaikkien kanssa. Tällöin voi edetä tarvitsematta ottaa teoistaan vastuuta. Ihmiset tulevat Kirkkoon omilla ehdoillaan ja ajelevat siellä omilla ehdoillaan. Pelkureista tulee pomoja, koska missään kohtaa ei oteta miehestä mittaa. Ihmiset eivät joudu tai pikemminkin eivät saa mahdollisuutta kasvaa, katua, kohdata itseään. Ei saa "syyllistää" eikä olla ikävä. Näin humalaiset teinit pysyvät humalaisina teineinä riippumatta vuosien määrän lisääntymisestä, ja tuovat sytkärinheilutus-yhteisöllisyytensä seurakuntiin ja kirkkokuntaan ja mahdollisesti vaikka kirkolliskokoukseen.
MIKÄ TEKEE KIRKOLLISKOKOUKSEN
"Hyviä päätöksiä aikaan saanut, sopuisa ja tasapainoinen kirkolliskokous", joka toimi "sovun ja rauhan hengessä". Jos tällaiset kuvaukset nähdään ratkaisevan merkityksellisinä, on syytä muistaa, että joku kirkkoisä (kai Gregorios Teologi) kuvasi, ettei ole mitään pahempaa kuin kirkolliskokous, ja hän puhui käsittääkseni synodista, joka sittemmin on tunnustettu yhdeksi pyhistä ekumeenisista synodeista. Mikä teki ekumeenisista synodeista pyhiä? Pyhät ihmiset. Synodeissa oli isiä, jotka olivat kärsineet uskon puolesta ja olivat valmiit kuolemaan sen puolesta. Helluntain veisussa puhutaan osuvasti, että "ennen laittomuudessa yhteen liittyneet ihmiset" tulevat nyt Kirkossa oikeasti yhdeksi. "Sopu" ei ole mikään pyhä asia itsessään, kuten ei ole tehokkuus tai aikataulussa pysyminen. Rosvojoukkokin voi olla sellainen. Minkä tahansa kirkolliskokouksen ainakin jonkinlainen esikuva ovat pyhät synodit, jos on tarkoitus jollain lailla samaa todellisuutta edustaa ja esiintuoda.
LOPUKSI
Pyykkösen sanomisen tekee arvokkaaksi se, että hän ei "esitä näkökulmaa" vaan sanoo jotain. Voi uskoa ja toivoa, että se kumpuaa rakkaudesta Kirkkoon. Jos keisarilla ei ole vaatteita, jonkun täytyy lopulta sanoa se. Ei ole rakkautta pelata mukana "sovun ja rauhan hengessä".
Seuraava laulu on usein tullut mieleen tämäntyyppisistä teemoista keskusteltaessa. Jotain kuvaavaa siinä on, valitettavasti. Minun mielestä se ei ole kovin hyvä kuva Kirkosta, tai ei ainakaan pitäisi olla. Toivottavasti se ei sovi kuvaamaan esimerkiksi kirkolliskokousta.
https://www.youtube.com/watch?v=Lx_O44qlYkU
Heikki Alex Saulamo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti