18.3.24

Isänmaan puolesta

Hilipan kirjoittama metsästystarinakirja vuodelta 1938
Jokin aika sitten julkaistussa blogikirjoituksessani puhuin oman suvun James Bondista. Näin tein, koska tässä jokin aika sitten alkuvuodesta 2024 selvisi yllättäen, että omasta suvussamme todellakin löytyi tällainen oma ”james bond”, isänmaansa puolesta vakoilua harrastanut henkilö. Lisäksi oli huojentavaa saada tietää, että tuo isänmaa tarkoitti tässä tapauksessa ihan omaa maatamme, Suomea. Hän siis teki tuota toimintaa Suomen etua ajatellen. Olisi ehkä ollut hieman vaikeampi kirjoittaa tällaista blogijuttua, mikäli tuo maa olisikin yllättäen ollut joku muu, varsinkin itäinen naapurimme. Sen verran tämän hetkinen maailmanpoliittinen tilanne vaikuttaa varmasti minuunkin, että ehkä olisin ennemmin vaiennut tuollaisesta ihmisestä, kuin kertonut siitä näin julkisesti.

Kyseessä on varsin läheinen sukulainen, ns. toinen serkku, suomalainen, perikarjalainen mies, mutta samalla kosmopoliitti. Tapasin hänet nuorena poikana ainakin pari kertaa, kun hän vieraili kotonani Tuupovaarassa. Hän oli syntynyt samoihin aikoihin isäni kanssa. Hän oli kohtuullisen varakkaan kauppiassuvun vesa. Oli muutaman vuoden isääni vanhempi, mutta keskenään he olivat ymmärtääkseni varsin hyviä kavereita. He ratsastivat yhdessä, molemmille oli omat hevoset, kalastivat yhdessä ja metsästivät yhdessä. Metsästys ja kalastus olivat tällä serkulle varsin mieluisia harrastuksia. Metsästystarinoista hän kirjoitti jopa mainion kirjankin 1930-luvulla. Toisaalta taisivat kumpikin olla hieman sellaisia iloista ja huoletonta elämää viettäviä "raikulipoikia".

Meille ”pikkupojille” isämme oli aikanaan joskus sotien jälkeen kertonut oman tarinansa tästä miehestä ja hänen vaiheistaan. Se oli varsin mielenkiintoinen tarina ja tarina sai helposti minunkin mielikuvitukseni laukkaamaan jo silloin, kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten. Nämä tarinat liittyivät viime sotiin, joissa serkun kerrottiin olleen mm. kaukopartiossa ja työskennelleen venäläisten sotavankien leirilläkin, koska hän osasi sujuvasti venäjää. Sukutarinan mukaan hänen sanottiin venäjän lisäksi osaavan montaa muutakin kieltä: ruotsia, saksaa, englantia, kenties jotain muutakin. Nyttemmin osa noista tarinoista on
osittain alkanut näyttää peitetarinoilta.

Minulla ei kuitenkaan ollut eikä edelleenkään ole minkäänlaista tietoa siitä, missä hän oli koulunsa käynyt ja noita kieliä oppinut. Sen muistan, kun kerran nuorena kerroin matkastani Saksaan, hän innostuneena kyseli minulta monista sellaisista berliiniläisistä paikoista, jossa hän ymmärtääkseni oli kertomansa mukaan joskus vieraillut. Näin jälkeenpäin olen omissa arveluissani ajoittanut nuo hänen mahdolliset matkansa Eurooppaan jonnekin kenties 1920-30-luvuille. Hän oli selvästi innostunut silloisista matkakohteistani ja suositteli minulle monia kohteita, joissa minun ehdottomasti tulisi käydä.

Nyt paljon myöhemmin on selvinnyt myös se, että hän mahdollisesti oli lukioikäisenä mukana jopa Virossa Pohjan Poikien joukoissa. Ranskan ja englanninkielen todellisesta osaamisestakin on tullut esille mielenkiintoisia tietoja. Niistä lisää myöhemmin.

Tietoa tuosta hänen osaamistaan eri kielissä, siis laajasta kielitaidostaan, ruokki myös meille kerrottu tieto siitä, että sodan jälkeen hän oli työskennellyt kaksikymmentä vuotta Ruotsissa Tukholmassa Dagens nyheter-lehdessä kielenkääntäjänä.

Se, miksi hän oli Tukholmassa, Ruotsissa, heti sodan jälkeen, on sitten ihan oma tarinansa. Olen siitä joskus jossain yhteydessä muistaakseni jo kirjoittanutkin, ja se tieto, mikä minulla asiasta on isäni aikanaan kertomana, on suurin piirtein seuraava:

Sodan jälkeen hän oleskeli – sattuneesta syystä – jossain Länsi-Suomessa, olisiko ollut Vaasassa tai jossain siellä päin. Pinttyneenä herrasmiehenä hänellä oli tapana ruokailla aina samassa ravintolassa. Hänellä oli toimiensa vuoksi – mitä ilmeisemmin – laaja tuttavapiiri, johon kuului myös paikkakunnan poliisipäällikkö vai nimismieskö hän sitten olikaan. Eräänä päivänä tämä poliisimies tuli samaan aikaan samaan ravintolaan ja kysyi voiko hän lounastaa yhdessä serkkuni kanssa. Pitkän ja varmasti mielenkiintoisen lounaan jälkeen poliisimies kertoi serkulleni, että hänen olisi viisasta mahdollisimman pian nousta satamassa olevaan veneeseen, joka vie hänet Ruotsiin. Tämä siksi, että hänellä on määräys tulla pidättämään serkkuni heti seuraavana aamuna.

Näistä vaiheista minulla ei ole luonnollisesti mitään omia kokemuksia tai muistoja, sillä en ollut tuohon aikaan 1940-luvun puolenvälin aikoihin vielä syntynyt. Kaikki ne tiedot ja muistot, jotka minulla noilta sodan jälkeisiltä ja sodan ajoilta ovat, ovat isäni minulle kertomia. Nyt jälkeenpäin moni isäni kertoma asia on tosin tullut uudenlaiseen valoon ja olen jopa ryhtynyt ajattelemaan, olivatkohan sittenkään kaikki nuo tarinat, joita meille pojille kerrottiin, sitten ihan oikeasti totta. Ja olivatko ne "totta" myös isälleni vai valehteliko hän oikeasti? Oliko niissä osa totuutta, ja osa ei totta? Suojeliko hän Hilippaa näillä kertomuksilla? Monia muita tämän kaltaista asioita on käynyt mielessäni, kun nyt olen selvitellyt näitä tapahtuneita jossain määrin. En tietenkään ole enää jaksanut lähteä erilaisiin arkistoihin selaamaan asiakirjoja, mutta onnellisten sattumien kautta olen saanut käsiini joitakin sellaisia virallisia asiakirjoja ja tietoja, joista voi nyt ehkä paremmin arvuutella, mitä mahdollisesti silloin oli tapahtunut.

Nyt tuntuu vahvasti siltä, että mitä ilmeisimmin se, mitä meille kerrottiin, ei ehkä ollut ihan totta tai olivat ehkä ns. muunneltua totuutta, mutta seuraukset mitkä näistä kerrotuista jutusta sanottiin tapahtuneen 
kuten esimerkiksi pakeneminen Ruotsiin  olivatkin sitten totta. Ristiriitoja siis on ilmennyt niin asiakirjoissa ja tiedoissa, ja tiedoilla tarkoitan tässä tapauksessa näitä omia sukutarinoita. Mutta palataanpa tähän tarkemmin sitten seuraavassa blogijutussa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


16.3.24

Tekoäly ja ortodoksinen usko

Reilu vuosi sitten kiinnostuin jonkin verran tekoälystä eli AI:sta (Artificial Intelligence), koska monella taholla sitä joko kirottiin ja kauhisteltiin mutta myös kiiteltiin. Päällimmäisenä taisi useilla kuitenkin olla pelko. Pelko uudesta asiasta, jota ei tunneta, ei tiedetä, miten se käyttäytyy. Viekö se työpaikkoja, tuhoaako se sivilisaation? Varmaan ihan hyviä pohdiskeluja, vaikka varmasti mukana oli ehkä turhiakin kauhukuvien maalaamisia – kenties. Emme tosin tiedä vielä, mihin tämäkin kehitys oikeasti johtaa – hyvään vai pahaan vai molempiin.

Itse ajattelin sitten melko pian kuitenkin kokeilla tekoälyn käyttöä. Alkuvaiheessa se oli melko ”kökkö”. Se ei esimerkiksi tiennyt minun entisestä työpaikastani – joka kuitenkin on omalla tavallaan historiallinen rakennus – yhtään mitään oikeaa tietoa. Pelkkää mielikuvitusta ja sinne päin olevaa ”puppuasiaa”.

Pikkuhiljaa tekoäly alkoi kuitenkin kehittyä. Siitä tuli versio version jälkeen parempi ja parempi. Se ei enää tehnyt niin suuria virheitä, kuin millaisiin olin aiemmin törmännyt. Toki siellä vielä oli puutteita ja ”bugeja”, mutta lopputulos alkoi pikkuhiljaa näyttää jo paljon paremmalta. Jopa uskottavalta. Ja lisäksi se alkoi ymmärtää ja puhua suomeakin.

Silloin päätin ihan mielenkiinnosta kokeilla, miten tekoäly toimii ortodoksisuuteen ja ortodoksiseen kirkoon liittyvien asioiden kanssa. Useimpiin ortodoksisuutta koskeviin peruskysymyksiin se vastasi melko lailla hyvin, sillä niiden tietojen kerääminen on varmasti jokseenkin helppoa Internetin laajasta materiaalista kelle vain.

Viime kesänä päätin sitten kokeilla osaisiko tekoäly kirjoittaa vaikkapa jollekin ortodoksiselle papille – miksipäs ei vaikka luterilaisellekin – sopivan opetuspuheen tai saarnan, kuten niitä luterilaisessa kirkossa kutsutaan. Aivan sattumalta askaroin samaan aikaan muussa yhteydessä pienten uskonnollisten artikkelien parissa. Ne käsittelivät erilaisia Raamattuun perustuvia sanontoja, kuten ”syntipukki” tai ”heittää ensimmäinen kivi”. Pyysin tekoälyä kirjoittamaan lyhyen esseen kustakin aiheesta ortodoksisesta näkökulmasta. Näin syntyi 12 ”opetuspuhetta”, jotka sitten laitoin blogiini kaikkien luettavaksi ja arvioitavaksi. Kerroin toki jokaisen blogijutun alussa heti kaikille, etten minä noita tekstejä ole kirjoittanut vaan tekoäly OpenAI ChatGPT.

Itse yllätyin noiden puheiden – esseiden – laadusta. Vaikka tekoälyn kehitys tuossa vaiheessa oli vielä varmasti jonkin verran vajavainenkin, puheiden laatu oli yllättävän hyvä. Ne tosin kaikki noudattivat tekoälylle opetettua tiettyä kaavaa tyyliin: ensiksi ... toiseksi … ja lopuksi. Käväisi jossain vaiheessa mielessä sekin ajatus, ovatko ne parempia kuin pappien kirkoissa puhumat live-saarnat? En kuitenkaan sosiaalisten suhteitteni vaarantumisen vuoksi kerro vastausta tähän. Mutta lue itse noita puheita ja arvostele sitten vaikka tämän blogin kommentteihin.

Kaikki nuo esseet löytyvät omasta Pyykkönen-blogistani. Ensimmäinen heinäkuulla tehty essee on osoitteessa:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/07/ai-1-vanha-kuin-metusalemi.html
ja välissä sitten kymmen muuta ja viimeinen joulukuun essee löytyy osoitteesta:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/10/a-12-heittaa-ensimmainen-kivi.html

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

12.3.24

Ätini salaisuudeksi jäänyt sukutausta

Mummini - äitini äiti
Ida Maria
(Kuva: H@P:n kokoelmista)
Sukututkimus on mielenkiintoinen harrastus, joskin pidemmälle ja syvemmälle suvun tietoihin mentäessä se koko ajan jonkin verran vaikeutuu. Lisäksi tuo vaikeus saattaa riippua siitä, onko suku läntisestä Suomesta vai itäisestä Suomesta. Vanhat kirkonkirjat saattavat olla joko ruotsinkielisiä tai venäjänkielisiä ja niiden tulkitseminen vaikeutuu ei pelkästään tuon kielen ja sen osaamattomuuden vuoksi, vaan myös siksi, että käsiala tuohon aikaan oli niin kaunista ja koukeroista, mutta meille monelle nykyihmiselle varsin vaikeasti luettavaa.

Olen sittemmin tutkinut sekä isäni että äitini ei sukua. Isäni suku vaikutti Karjalassa – Korpiselässä, Suojärvellä, Ilomantsissa – vaikka suvun alkuperä lienee – niin missä se sitten lieneekään – osittain Oulun suunnassa, mutta joidenkin tietojen mukaan Oulun seudulle tulleet Pyyköset (joka siis on ollut minunkin alkuperäinen sukunimi ukkini aikaan) olivatkin ilmeisesti kotoisin jostakin Iisalmen ja Juvan suunnalta. Joten siltä osin lienee omalla kohdallani tullut tehtyä tässä jonkinnäköinen kierros Oulun ja Karjalan kautta takaisin Savoon Mikkeliin. Mutta karjalaiseksi minä silti itseni identifioin, en savolaiseksi.

Äitini suvun tutkiminen jäi aikanaan vähiin. Palasin siihen aivan sattumoisin muutaman kerran ja silloinkin melko hämmentyneenä. Nykyinen tai pitäisikö sanoa nykyaikainen sukututkimus perustuu melko suurelta osin aivan erilaisiin metodeihin, kuin vaikkapa silloin 1970-luvulla, jolloin asioita tutkittiin hieman hankalasti kirkonkirjojen avulla. Edelleenkin se on mahdollista ja se on ehkä yksi parhaita keinoja selvittää sukunsa historiaa. Asiaa helpottaa paljon se, että lukuisia kirkonkirjoja on nykyisin jo ns. digitalisoitu ja osa niistä löytyy myös suoraan netistä.

Näin oli myös äitini suvun kohdalla. Kun silloin joskus 70-luvulla hieman tutkiskelin oman äitini sukua, en siinä päässyt kovinkaan pitkälle. Asiaa vaikeutti se, että suku oli ensinnäkin luterilainen, ja toisekseen koko ajan kanta-Suomessa, eri puolella Suomea. Eli olisin tarvinnut lukuisilta eri paikkakunnilta kirkonkirjoja saadakseni selvimmin tietää, missä suku milloinkin seikkaili.

Sukuni oli myös silloisen tietämykseni mukaan jokseenkin köyhää sukua. Ukkini eli tässä tapauksessa äitini isän ammatiksi oli merkitty jossakin vaiheessa työmies, ja jossakin vaiheessa siellä oli jopa maininta: loinen, joka siis tarkoitti ilmeisesti enemmänkin toisten nurkissa asuvaa köyhää työläistä. Wikipedia määrittelee sen näin:
”Loinen, eli koturi tai joutolainen tai läksiäin tai kesti, tarkoitti maatalousyhteiskunnassa erään sen alimmilla tasoilla olleen ihmisryhmän edustajaa, joka ei omistanut asuntoaan vaan eli työnantajansa tiloissa. Suomessa nimitystä käytettiin etenkin Savossa."
Todennäköisesti myös tuon hetkinen tieto sukutausta vaikutti siihen, että ajattelin, että suvun tutkiminen saattaa olla vaikeampaa myös monenlaisten yhteiskunnallisten syiden vuoksi. Siksi se sitten jäi osittain kesken, enkä paljon ukkiani pidemmälle asiaa sillä kertaa tutkinut.

Olisi tosin pitänyt. Se selvisi sitten myöhemmin, kun nettitietojen suuri tulva valloitti sukututkimusta ja tätä kautta äitini suvusta alkoi paljastua monenlaisia asioita, ja vieläpä erittäin yllättäviä asioita.

Olin aikani kuluksi kirjoitellut erilaisia historiaan liittyviä lyhyitä tarinoita blogiini. Usein liitin tarinassa esiintyvän henkilön ns. Geni-tiedon Internetin sukututkimusohjelmasta linkkinä tähän tarinan henkilöön. Ne ihmiset jotka ovat liittyneet eli tehneet sukutauluja tuohon amerikkalaiseen Geni.com -ohjelmaan, saattavat silloin noiden linkkien kautta katsoa, onko kyseinen henkilö mahdollisesti jotakin sukua.(kts. esim. blogi)

Yllättäen aika monesta tällaisista henkilöstä, joista olin kirjoittanut jotain, ilmeni, että hän olikin kaukainen sukulainen. Sukulaisuus saattoi olla jotain esim. seitsemäs pikkuserkku tai sitten niin kuin Karjalassa se sanottiin – ”väärän puun kautta sukua” eli avioliiton kautta sukuun liittyvä ihminen. Kun noita osumia alkoi pikkuhiljaa tulla enemmän ja enemmän, ensi alkuun arvelin, että ohjelmassa on varmasti joku vika. Sitten ryhdyin tutkimaan hieman tarkemmin, löytyykö sieltä Geni-ohjelmasta todellakin jonkinlainen jatkumo joko suoraan verilinjaa tai sitten välillä ns. avioliiton kautta poiketen. Ja yllätys yllätys löytyihän sieltä. Ja todella kummallisia yhteyksiä.

Kummallisia siinä mielessä, etteivät nuo yhteydet sopineet millään tavalla siihen kuvaan ja käsitykseen, joka minulla oli äitini puoleisesta suvusta, köyhästä suvusta Pohjois-Karjalan Tuupovaarassa.

Kun osumia alkoi tulla yhä enemmän, aloin jo itsekin epäillä, että hyvänen aika nehän saattavat olla jopa vaikka totta. Näin pikkuhiljaa suvustamme – siis äitini suvusta – alkoi tulla esiin mitä eriskummallisempia henkilöitä, eri sektoreilla vaikuttaneita henkilöitä maamme historiasta. Se tuntui melko epätodelliselta, enkä tiedä uskonko minä vieläkään täysin tähän, mutta pitänee kai sitten pikkuhiljaa ruveta kohta siihenkin uskomaan.

Toki sieltä samalla löytyi mitä erilaisimpia kummallisuuksia, kuten vaikkapa lapsentappajapappi. Mutta löytyi sieltä muunkinlaisia pappeja kuten mm. minun suoraan alenevassa polvessa oleva 10. isoisä, joka oli Oulun ensimmäinen kirkkoherra ja vaikutti aikanaan myös luterilaisen kirkon asioissa mm. Uppsalassa, kun hän allekirjoitti Uppsalan kokouksen päätöksen, jolla hyväksyttiin Augsburgin uskontunnustus, ja saatettiin luterilaisuus kirkon opin perustaksi. Kaikkea sitä tuo suku onkin mennyt tekemään!

Silti kummallisin löytö oli kuitenkin se tieto, että minun suoraan alenevassa polvessa oleva 8. isoisä oli maineikkaan Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen nykyisen Lieksan tienoille perustaman Brahean kaupungin pormestari. Oli siinä hieman kieltämättä nieleskelemistä ja reaktio mm. noihin kahteen henkilöön oli kenties eräällä tavalla samanmoinen, kuin vaikka tuohon lapsentappajapappiin. Siis hieman hävetti kertoa, että suvussa on tuolloin ollut tuollaisia henkilöitä. Häpeämisen syy oli ehkä myös se, että kuvittelin ihmisten ajattelevan, että kenties ylpeiden ja retostelen moisella asialla.

Nyt kun vettä on virrannut Vantaan joessa jo reilusti, olen hiljalleen uskaltanut kertoa asiasta muillekin: ensin sukulaisille ja tutuille ja nyt jo täällä blogissakin. Lähisuvun reaktiot ovat olleet mielenkiintoisia. Epäuskoisia, mutta varmasti myös jonkinlaista ylpeyttä reaktiossa oli aistittavissa. Lapsenlapseni – vunukkani – vastikään koulussa Suomen historiaan tutustuneita, kyselivät mielenkiintoisina, mahtaisikohan noilta seuduilta vielä löytyä jotain suvulle kuuluvia läänityksiä, tai vaikka heille joitain komeita arvonimiä. Heh!

Nimittäin yksi erikoinen sivuhaaran tällekin sukututkimukselleni löytyi tässä jokin aika sitten: suvussa on ollut joitakin aatelisiakin. Ihan sellaisiakin, joilla on oma aatelisvaakuna. Ja jälleen vunukat kyselivät, voisivatko he mahdollisesti käyttää noita vaakunoita. Eivätpä taida voida.

Joten on tästä sukututkimuksesta jotakin hyötyäkin ollut, kun vunukat kiinnostuivat edes tuon verran suvun asioista ja siinä ohessa maamme historiasta. Ja nyt sitten erilaisten tekstieni kautta saavat kenties myös jotain sellaista tietoa, joka aikanaan minulta jäi saamatta. Samalla olen hieman pohtinut syitä tuohon yllättävään löytööni, siis tapahtumiin kauan kauan sitten. Miten on mahdollista, että köyhän äitini ja mummini suvusta jo noin viiden sukupolven päästä löytyy aivan erilaisia sukulaisia, rikkaita, aatelisia, merkittävissä tehtävissä toimineita.

Siihen saattaa olla kovinkin selkeä syy, joka pohjautuu tuon aikaiseen yhteiskuntaan ja siellä vallinneeseen järjestykseen. Kun jonkun ison talon, hovin, kartanon, tilan omistaja kuoli, tilan pääasiassa peri useimmiten tuon aikaisten säädösten mukaan vanhin poika. Muut lapset – etenkin pojat – koulutettiin sotilaiksi, virkamiehiksi ja muihin tällaisiin tehtäviin, jota kautta he sitten hankkivat mahdollisesti oman omaisuutensa tai sitten eivät. Tytöt taas pyrittiin saamaan mahdollisimman hyvään sellaiseen avioliittoon, josta ei välttämättä tarvinnut maksaa suuria myötäjäisiä. Se ei aina onnistunut etenkin, jos tyttöjä oli paljon ja etenkin silloin, kun mentiin tässä sukuketjussa hieman jo eteenpäin ja suku oli kenties jo pikkuhiljaa köyhtynyt.

Näin kävi varmasti myös äitini suvun kohdalla tyttöjen aviopuolisot tulivat kerta kerran jälkeen ns. rahvaanomaisimmiksi, tavallisimmiksi ja köyhemmiksi. Äitini synnyinseuduilla Tuupovaaran Konnunniemellä ja siellä samalla suunnallaTohmajärvellä ja Kiihtelysvaarassa oli aikanaan jokunen suuri hovi
kin mm. pitäjän suurin tila Oskolan hovi, jonka isännän, Antti Parviaisen, toimesta aloitettiin esimerkiksi Loitimon lasku vuonna 1865 ja perustettiin Oskolankosken mylly. En ole vielä ennättänyt tutkia, millä tavalla tuo Antti Parviainen, joka muuten on oman ukkini täydellinen nimikaima, on mahdollisesti sitten sukua. Ainakin sama sukunimi hänellä on äitini kanssa. Ja etunimillä oli tapana tuolloin periytyä suvussa,

Joka tapauksessa Oskolan kylä on itäisin vanhan Kiihtelysvaaran kylistä ja on asutukseltaan alueen vanhimpia, sillä siellä tiedetään olleen jo keskiajalla runsaasti asutusta. Vuonna 1500 Oskolassa oli viisi taloa ja vuonna 1589 jo 14 taloa. Kaikki on siis mahdollista, mutta todennäköisesti tuon tutkimustyön saavat sitten suorittaa myöhemmin jotkut muut. Minulle tämäkin tieto alkaa jo riittää.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


4.3.24

Oman suvun James Bond

Sukutukimukseni vuodelta 1978.

Sukututkimus on mielenkiintoinen harrastus, joka sopii varsin hyvin etenkin eläkeläiselle. Meitä eläkeläisiähän kalvaa toisinaan huono omatunto siitä, ettei aikanaan, vuosia sitten tullut kyseltyä joitakin sukumme asioita tarkemmin omilta iäkkäämmiltä isiltämme tai isoisiltämme ja isoäideiltämme. Nyt sitten se joudumme selvittelemään asioita monta kertaa vaikeammin konstein usein myös epävarmoistakin lähteistä.

Itse tein ensimmäisen sukututkimukseni varsin perinteisillä menetelmillä eli kirkonkirjoja tutkimalla joskus 1970-luvulla isälleni syntymäpäivälahjaksi. Siitä tulikin – näin jälkeenpäin arvioiden – melko hyvä. Varsinkin, kun ajattelen sitä, ettei minulla ollut oikein mitään sukututkimustaustaa ja -osaamista. Tein tuota tutkimusta silloisessa Mikkelin maakunta-arkistossa, nykyisessä Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä, johon oli ja on yhä sijoitettuina sodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden arkistoja ja myös sen alueen ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja, joista selvisi paljon, kunhan vain osaisi niitä lukea. Oman isän suku kun oli kotoisin Karjalasta – niin luulin.

Tutkimisen ongelma tuli esiin myös siitä, että kirkonkirjat olivat pitkälle 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Sukunimeni oli siellä Пююккëнен tai jotain sinne päin. Omalta osaltani tilannetta helpotti se, että opiskeluvaiheessa olin ihan sattuman kautta käynyt sellaisen kurssin, jossa tuli opeteltua kyrillisten kirjainten ja sanojen lukemista ja tämä tietysti auttoi minua paljon tuossa tutkimuksessa. Ongelma tuli enemmänkin siitä, että en ymmärtänyt venäjää, jolla kielellä ortodoksiset kirkonkirjat olivat pääasiassa kirjoitetut. Sattuma tuli peliin tässäkin, sillä samaan aikaan arkiston tutkijasalissa oli tekemässä sukututkimusta vanhempi naishenkilö, joka osasi venäjää ja joka myös halusi ystävällisesti auttaa minua.

Mutta monta kantoa oli kaivettava, ennen kuin homma alkoi edes jotenkuten sujua. En tietenkään aloittaessani tiennyt erilaisista kirkon kirjoista paljoakaan. Kaikki se piti jälkeenpäin opiskella, millaisia tietoja oli missäkin kirkonkirjoissa. Mutta aikaa myöten siihenkin oppi ja oppi myös tunnistamaan oman kyrillisin kirjaimin kirjoitetun sukunimensä ja siitä pikkuhiljaa alkoi avautua suurempi kokonaisuus ja suvun tarinaa.

Toinen ongelma ilmeni myös varsin pian, kun rupesin laittamaan tuloksia paperille: miten tehdä sukupuu siten, että se on järkevästi katseltavissa. Siihen kun alkoi tulla sukuhaaroja toinen toisensa perään. Tuohon aikaan perheessä saattoi olla lapsia kymmenkunta, joskus jopa enemmänkin. Varsinkin, jos laskee siihen mukaan lapsena tai synnytyksessä kuolleet. Noihin aikoihin kun lapsikuolleisuus oli melko suurta. Tuokin ongelma sitten ratkesi, kun katselin muiden tekemiä sukututkimuksia ja taulukoin sukuhaarat erikseen kunkin omiin taulukkoonsa.

Näin jälkikäteen ajateltuna oli toinenkin melko suuri ongelma. Siihen aikaan ei ollut vielä tietokoneita ja tekstinkäsittelyä. Kaikki piti ensin alkuun kirjoittaa käsin paperille ja myöhemmin sitten kirjoituskoneella A4-arkeille. Kirjoituskoneella kirjoittaminenkin oli sillä tavalla mielenkiintoista, että tehdessäsi virheen, sen korjaaminen ei suinkaan ollut yhtä helppoa kuin se nykypäivänä on tekstinkäsittelyohjelmalla ja tietokoneella.

Lopputulos oli kuitenkin sen verran hyvä ja mielenkiintoinen, että ajattelin ottaa hieman syntyneitä kustannuksia takaisin. Markkinoin monistettua useampisivuista sukututkimusta sukulaisille, joille sitten niitä postitin ja kohtuulliseen hintaan myös myin melko runsaasti.

Silloin tuli päästyä suvun tutkimisessa pelkkiä kirkonkirjoja tutkimalla 1700-luvun ensimmäiselle puoliskolle ja kaukaisin esi-isäni, ukkini ukin isän eli isoisoisoisoisän, jonka sieltä löysin oli nimeltään Konstantin Pyykönen, syntynyt 1736. Myöhemmissä toisten tutkimuksissa on löytynyt vielä yksi sukupolvi taaksepäin, 1700-luvun alussa syntynyt Näste Pyykönen ja hänen vaimonsa Hodo. Suku lienee peäisin – aivan kuten sukutraditio sen kertoi – jostain Oulujärven tienoilta.

Myöhemmin näin eräästä sukututkimuksesta, että 1600-luvun puolenvälin tienoilla noilta seuduilta oli karannut Karjalaan mies nimeltä Erik Pyykönen, josta sittemmin ainakaan tuolla toisella sukututkija ei ollut tarkempaa tietoa. Oma suullinen sukutarina sen sijaan kertoi, että joku muinaisista Pyykkösistä olisi tullut Oulujärveltä Karjalaan ja rakastuneen siellä naiseen, joka oli ortodoksi. Ja tuota tietä Pyykösen suvusta tuli sitten ortodoksinen. Liekö tuo rakastunut Pyykönen sitten ollut tuo pohjoisesta kadonnut Erik – se ei ole tiedossa.

Sukututkimus on myös siinä mielessä mielenkiintoista, että sieltä selviää monenlaisia ihmiskohtaloita – hyviä ja jossain määrin myös pahoja tai ainakin surullisia. Yleensä suvuista kun suvusta löytyy aviottomia lapsia ja toisinaan jostain rikoksesta tuomittujakin. Aviottomia lapsia löytyi omasta suvustakin, mutta vähemmän siellä oli merkintöjä rikollisista, joka tuntuu ihan hyvältä.

Kauppiaita Pyykösen suvussa on ollut lukuisia. Jopa niin paljon, että oma ukkini Aleksander joutui muuttamaan nimensä Pyykösestä Pyykköseksi, kun lähikylässä oli kauppias, jonka toiminimessä oli myös F-kirjain, aivan kuten ukkini toiminimessä, ja siksi tavarat ja laskut menivät helposti sekaisin ja ukkini hermostui ja muutti nimensä yhden koon Pyykösestä kahden koon Pyykköseksi. (kts: blogi)

Monenlaisia karjalaisia sukunimiä vilisee suvussamme. Naimakauppojen tuloksena sieltä löytyy niin Parppeita, Agipoffeja, Hodijeffia, kuin vaikkapa Kononoffeja, joka oli mummini sukunimi. Koska Karjalan populaatio noihin aikoihin oli melko pieni, naimakauppoja tehtiin lähikyliin ja kauemmaksikin ja niiden seurauksena suurin osa nykyisistä karjalaisjuurisista ihmisistä ovat joko läheisiä tai kaukaisia sukulaisia.(kts. blogi) Sukulaisuuden selvittämiseen ei enää tarvita hankalia kirkonkirjatutkimuksia, vaan se selviää usein ns. DNA-tutkimuksista ja Internetiin laitetuista sukutiedoista maailmanlaajuisessa Geni.com- tai muissa vastaavissa ohjelmissa. DNA-tutkimuksilla suvun taustaa ja alkuperää voidaan selvittää nykyisin huomattavasti pitemmälle ja laajemmalta alueelta kuin aiemmilla perinteisillä tavoilla, joka usein päättyi aikaan, jolta ei ollut kirjallisia lähteitä.

Mitä sitten oikein tarkoittaa tuo otsikkooni laittama viittaus James Bondiin? No – sillä en toki tarkoita itseäni, vaikka asioita tutkimaan jouduinkin. Kuka hän sitten oli, se selviää jatkossa näistä sukua käsittlevistä jupinoistani, mikäli niitä saan aikaiseksi lisää. Suvusta löytyy monenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Aivan äskettäin suvustamme nimittäin löytyi tällainen hienostunut, tummaan pukuun pukeutunut suomalainen ”James Bond”. Mutta hänestä siis lisää tuonnempana.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

22.1.24

To be or not to be – that’s the question

Siinäpä todella kysymys, jota olen miettinyt melko pitkän ajan, monta kertaa ja jälleen nyt varsin intensiivisesti. Kysymys ei ole millään lailla eksistentiaalinen, eikä minulla suinkaan nyt ole minkäänlaista olemassaolon kriisiä oman itseni suhteen. Olemassaolo tässä tapauksessa liittyy – kuten se on liittynyt melko monena aiempanakin vuotena – siihen, kuinka paljon minä istun tietokoneen ääressä ja kuinka paljon minä käytän aikaa tietokoneen kanssa.

En osaa tarkasti sanoa, milloin minulla tämä ”tietokoneharrastus” alkoi. Kun muistelen jotain aiempia käyttämiäni ohjelmia, niin ensimmäinen sähköposti oli minulla suomalainen freenet-loppuinen, ilmainen sähköposti, joka ymmärtääkseni alkuaan tehtiin kai jossain määrin esimerkiksi koululaisten käyttöön. Se oli silloin 1990-luvun alkuvuosina ihan toimiva sähköposti, vaikkakin toisia – joilla siis olisi ollut myös sähköposti – oli alkuun melko vähän.
Ensimmäinen kännykkäni

Ensimmäisen kännykkäni, joka silloin oli ns. NMT-kännykkä – merkiltään Ericson – sain myös joskus 1990-luvun alussa. Hinnaltaan se oli aivan tolkuton, eikä minulla itselläni olisi ollut varaa sitä ostaa. Eikä myöskään työnantajani, kaupunki, sitä olisi minulle silloin hankkinut. Se tuli aivan toista kautta, toisenlaisten ”harrastusten” piiristä.

NMT – siis aluksi NMT 450 ja sitten NMT 900 – oli yhteispohjoismainen analoginen radiopuhelinverkko, joka oli käytössä siihen asti, kun GSM-puhelimet tulivat. Myöhemmin NMT sai sitten tehdä tilaa uudempien digitaalisten matkapuhelinjärjestelmien tieltä ja NMT-verkot suljettiin.

Henkilökohtaisissa tietokoneissa (PC) oli myös monenlaisia vaiheita. Ensimmäinen käyttämäni tietokone – aikansa PC – oli koululle lahjoituksena eräältä sen ajan "Pelle Pelottomalta" saatu ns. lerppukone, jonka muisti noissa taipuisissa, ohuissa lerpuissa oli mitätön. Lerpuissa eli ns. kalvolevyissä oli muistia alkuun jotain sadan kilotavun luokkaa. Lerppuja oli kahta eri tuumakokoluokkaa ja niitä seurasi kovemman kuoren omaavat, pienemmät, 3,5 tuuman ns. korput, joissa pikkuhiljaa muistikapasiteetti alkoi hiljalleen vuosi toisensa jälkeen nousta. Tietokoneitten kovalevytkin olivat nykyisiin verrattuina aivan kääpiömäisen pieniä.

Lerppu ja korppu

Jostain tuollaisista se kaikki kohdallani silloin alkoi. Olin alusta alkaen melko innokas tietokoneiden ja kännyköiden käyttäjä, ja olen sitä yhä. Monet tietokoneissa ja kännyköissä olevat ominaisuudet, joita nyt pidämme itsestäänselvyyksinä, alkoivat vasta tuolloin kehittyä ja niitä tuli pikkuhiljaa vuosien saatossa lisää.

Jossakin vaiheessa Internet ja omat nettisivut alkoivat tulla kuvioon mukaan. Työnanjakin oli hankkinut käyttöömme pari Nokian MikroMikko- tietokonetta. Itselläni nettisivuihin lähtölaukauksen antoi Sami Köykän kirja ”HTML-ohjelmointi”, joka taito tuli itseopiskeluna silloin hankittua.

2000-luvulle siirryttäessä tietokoneet alkoivat pikkuhiljaa olla lähes korvaamattomia työvälineitä. Itselleni tosin vuosituhansien vaihteessa oli sellainen elämänvaihe, että koin tarvitsevani jonkinlaista ”breikkiä” ja siirryin siksi ns. vuorotteluvapaalle, jonka aikana sitten asuin kolmessa eri maassa: Ruotsissa kuukauden, Sveitsisssä neljä ja Kreikassa seitsemän kuukautta. Ostin verovapaan auton ja huristelin sen kanssa Eurooppaan läppäri ja printteri mukanani.

Lähtövalmiina kraka kaulassa.

Tietokoneosaamisestani oli suuresti hyötyä tuon vuoden aikana. Silloin ei vielä tunnettu nykyisiä blogeja edes nimenä, mutta laitoin alusta alkaen nettiin läheisilleni tiedotuksena, mutta samalla kaikkien luettavissa olevan eräänlaisen matkapäiväkirjan, jota päivitin melko usein tuon vuoden aikana. Ongelmana vain usein oli se, että kaikkialla ei ollut internetyhteyksiä. Tuohon aikaan hyödynnettiin ns. internetkahviloita, joissa maksua vastaan sai käyttää Internetiä ja joissa minäkin sitten korppujen avulla siirsin tekstejä ja kuvia tuohon matkapäiväkirjaani.

Sveitsissä aivan kotini naapurissa Celignyssä Richard Burtonia ja Alistair MacLeania tapaamaassa

Sveitsissä asuessani tilanne oli hieman parempi, koska asuin silloin Geneven lähellä Bosseyn ekumeenisessa instituutissa, jonka mainiossa kirjastossa oli internetkone, jota saatoin käyttää mihin vuorokauden aikaan tahansa. Minulla oli kirjastoon avain ja joskus tuli työskentelyä siellä jopa myöhään iltaisin, koska alkuillasta monesti ainut kone oli varattu, sillä instituutissa oli paljon ulkomaalaisia teologian opiskelijoita.

Sveitsin kotini Petit Bossey.

Kreikassa vastaavasti tilanne oli täysin toisenlainen, sillä asuin siellä noin 20 kilometrin päässä Ateenasta, Palio Pendelin kylässä olevassa Pendelin luostarissa, Moni Pendelissä. Käytössäni oli siellä pieni samanlainen kelja, kuin munkeilla. Keljassa tosin oli sähköt, joten voin käyttää tietokonetta siellä, mutta nettiyhteyttä siellä ei ollut. Kännykälläkään ei nettiyhteyksiä siihen aikaan käytetty jo pelkästään sen vuoksi, että pelkät puhelutkin suomalaisella puhelinliittymällä olivat tosi suolaisen hintaisia. Ja lähin internetkahvila sijaitsi Ateenan keskustassa, jonne matkustaminen busseilla kesti joskus jopa tuntikausia ruuhka-aikaan. Oman auton oli tuolloin jättänyt kaiken varalta säilöön Sveisiin.

Kreikan kotini Μονή Πεντέλης της Κοιμήσεως της Θεοτόκου

Mutta tarinoita syntyi runsaasti matkapäiväkirjaan ja ne olen sitten myöhemmin siirtänyt tällaiseen nykyaikaiseen blogiin muistoksi tuosta mielenkiintoisesta ja elämääni rikastuttaneesta vuodesta.

Kreikassakin verkostoiduttiin

Palattuani sitten vuonna 2001 takaisin leipätyöhöni rehtoriksi, alkoi tuon edellisen vuoden kokemuksien siivittämänä syntyä ajatus laittaa jotain matkalla ortodoksisuudesta oppimaani myös Internetiin, joka tuohon aikaan koki monenlaisia uudistuksia ja muutoksia, ja josta pikkuhiljaa alkoi muodostua melkoinen foorumi myös opetusalalle.

Niinpä sitten muutaman vuoden kehittelyn ja pohdiskelun jälkeen avasimme yhdessä poikieni Petjan ja Iljan ja miniäni Sonjan kanssa ortodoksisen tietosivuston: www.ortodoksi.net pääsiäisena vuonna 2005.

Sivusto oli alun alkaen tarkoitettu lähinnä ortodoksiselle uskonnon opettajille, mutta vielä tuohon aikaan useiden opettajien – olipa he sitten minkä aineen opettajia tahansa – tietokonetaidoissa oli aika paljon puutteita ja osaaminen vielä vähäistä. Siksi asia ei ottanut oikein tuulta siipiensä alle ja päätimme tehdä sivuston hieman laajemmalle joukolle, siis kaikille ihmisille, jotka halusivat tietoa ortodoksisuudesta ja ortodoksisesta uskonnosta.

Olen siis tavalla tai toisella touhunnut tietokoneiden – ja oikeastaan myös tietokoneavusteisen opetuksen parissa – jostain sieltä 1990-luvun alkuvuosista tähän päivään asti, eli reilut 30 vuotta. Joten voisihan tuota varmasti ihan aikuisen oikeasti hieman harkita, josko tuota toimintaa näin eläkeläisenä hieman vähentäisin.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

15.1.24

Elämänsirkuksessa


Heräsin aamulla tai oikeastaan aamuyöllä 3-4 aikaan kilinään ja kolinaan. Yöllä oli taas satanut lunta ja auraustraktori herätti minut jälleen normaalia aikaisemmin. Tai sitten se ei ollut traktori, vaan jokin muu minun sisälläni, joka vaan herätti minut ja käski istumaan läppärin taakse ja kirjoittamaan.

Tällaisia tapahtumia on ollut elämässäni viime vuosina enemmän kuin koskaan aiemmin. Ei minulla työssä ollessani kovinkaan usein tullut mieleeni kirjoittaa jotain tällaista. Enemmän se oli sitä, että minun piti lukea paljon monenlaisia asiakirjoja ja selvityksiä ja tuottaa itse samanlaisia. Nykyisin tilanne on muuttunut ja minulle on selvästi tullut tarve kirjoittaa oikeita asioita.

Toisinaan näitä pohtiessani tulee mieleen, mitkä ovat ne syyt, jotka saavat minut tällaiseen "moodiin" – kirjoittamistilaan. Aivan pelkällä kyökkipsykologiallakin lienee selvää, että menneen päivän – ja ehkä pidemmänkin ajan tapahtumilla – on suurikin vaikutus niihin uniin, joita yöllä näen. Etenkin jos nuo tapahtumat ovat vaikuttavia joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä.

Aika ajoin nuo tapahtumat tai sitten jotkut muut minulle vielä tuntemattomat seikat ovat aiheuttaneet mm. sellaisia reaktioita, että olen kirjoittanut vaikkapa Jerusalemissa jalkaisin käyneestä suutari Simeon Tuiskusta tai Neuvostoliiton vankileireilta papiksi Ranskaan menneestä salmilaisesta pappismunkki Johanneksesta, joista en koskaan aiemmin ollut kuullut mitään, ja joita en millään tavalla ole tuntenut, ja jotka ovat ihan oikeasti eläneet joskus lähimenneisyydessä. Mutta silti minun on pitänyt kirjoittaa heistä jotain blogijuttuja. Miksi? Sitä en tiedä.

Viime yönäkin näin taas unta, jonka yhä muistan. Touhusin monenlaista jonkun epämääräisen sirkuksen kanssa. En ihan varmaksi osaa sanoa, johdinko tuota sirkusta, vai olinko osa työntekijöistä. Oletan, että jollakin tavalla johdin, koska jouduin antamaan jollekin taholle selvityksiä ihmisistä. Mukana oli ainakin yksi vanha venäläinen nainen, jonka nimi oli vielä aamulla muistissa. Hänen nimensä oli Maria Neva. Mitä hän teki sirkuksessa, oli minulle aamulla hieman epäselvä. Tätä kirjoittaessani epäilin, että hän oli kenties ennustajaeukko. En tiedä, oliko. Saattoi olla trapetsitaiteilijakin.

Varmasti monenlaisilla edellisen illan ja edellisten päivien tapahtumilla on oma vaikutuksensa uniini. En vain osaa useinkaan yhdistää, millainen tuo vaikutus on. Kun pohdin, mitä tuollaisia asioita voisi olla tapahtunut, sieltä löytyy varmasti monenlaista. Hyvä monikymmenvuotinen ystäväni kuoli joulupäivänä. Toinen ystäväni, entisen kollegani vaimo ja ihminen, joka oli samassa työpaikassa kuin minä, on saattohoidossa.

Myönteisistä kokemuksista viime päiviltä voisi mainita vaikka joulun, joka taas kerran oli vanha kunnon joulu. Ns. vanha klaani eli laajennettu perheemme oli koolla Lappeenrannassa. Jopa nuorimmaiseni, joka näihin aikoihin tapaa olla töissä jossain kaukana ulkomailla, oli tullut kanssamme joulunviettoon Ateenasta ja Milanosta.

Vunukkani – lapsenlapseni – olivat totuttuun tapaan ihania ja niin kovin erilaisia toisiinsa verrattuna. Kumpikin joko itketti tai nauratti minua, mutta hyvällä tavalla. D itketti, kun hän antoi minulle joululahjaksi kirjan, jonka nimi on ”Isoisä – kerro minulle”. Se on siis kirja, joka minun tulee täyttää ja antaa takaisin täynnä muistojani elämäni varrelta. Toinen vunukkani J antoi minulle lahjaksi muutaman sentin paksuisesta oksasta leikatun ja halkaistun, noin 5 cm pitkät hiotut puupalaiset, joilla voin tarvittaessa lyödä rytmiä ja viihdyttää itseäni, kun minulla on pitkästyttävä olo. Näin hän kertoi lahjaa antaessaan.

Kaksi ihanaa teiniä ja niin erilaista ihmistä. Toinen taiteellinen, tarinoita, ideoita ja mielikuvitusta täynnä oleva tyttö. Ja toinen nörtti, kielitaitoinen, osaava insinöörityyppi. Mutta kuitenkin niin samanlaisia ihastuttavia ja rakastettavia nuoria ihmisiä.

Näillä kaikilla myönteisillä kuin myös kielteisillä tapahtumilla on varmasti oma osuutensa minun uniinikin. Myönteiset asiat vahvistavat itsetuntemustani ja kielteiset asiat tuovat lähemmäksi jotain ehkä epätoivoa tai muuta sellaista asiaa. Oma vanhuuteni ja vaivaisuuteni muistuttavat myös aika ajoin omasta kuolemastani. Sekään kun ei varmasti ole kovinkaan kaukana.

Toisinaan uniini tavalla tai toisella vaikuttaa myös vaikkapa joku elokuva, jonka edellisenä iltana olen katsonut. Se voi olla elokuva tai dokumentti tai melkeinpä mikä vain, joka aiheuttaa erilaisia tunteita – myönteisiä tai kielteisiä. Olen usein sanonut vunukoilleni, että ukki on sellainen television ja elokuvien katselija, että jopa uutisia tai säätä katsellessani saatan itkeä jotain asiaa ihan kyynelehtien. Joskus tuo herkkä kyynelehtiminen on minulle jopa kiusallista ja jopa noloa, mutta en mahda sille mitään. Sellainen minä olen.

Kun nyt aamulla pohdin sitä, mitä tuli katsottua edellisenä iltana: puolalaista upeaa elokuvaa muistinsa menettäneestä aivokirurgista, joka viidentoista vuoden ajan etsii tytärtään. Sattuman tai ehkä kenties Kohtalon ohjaamana tämä mies – muistinsa ja perheensä menettätyt, tyttären isä – operoi hankalissa maalaisolosuhteissa myllyssä, alkeellisin välinein, tieämättä kenet leikkaa, tyttärensä kallovamman ja pelastaa hänen henkensä.

Tuota elokuvaa katsoessani minä – jokin aika sitten oppimani sanonnan mukaan – ”pesin oikein kunnolla sieluni puhtaaksi”, siis itkin oikein kunnolla. Elokuvalla lienee ollut oma vaikutuksensa uneeni, kuten myös sillä, että eilen nuorimmaisenit taas lähti työntekoon ulkomaille – nyt Maltalle.

Jos en lie työ- ja ruuhkavuosinani jaksanut olla hirveän huolehtivainen isä lapsilleni, niin olen kai nyt sitten eläkevuosinani sellainen. Otanko sitten takaisin jotain aiemmin menetettyä vai mitä tämä lie, mutta edelleen huolehdin tai ainakin kannan huolta lapsistani – sitä tosin heille kertomatta. Näin, vaikka molemmat alkavat kohta lähestyä viittäkymmentä vuotta. Tuota huolehtimista kuvaa minun usein hokemani sanonta, että ”kyllä se elämäni tästä helpottaa, kunhan lapset pääsevät vanhainkotiin, niin siellä hoitotädit sitten niistä huolehtivat”.


Mikkelissä, 15.1.2024 klo 05:33

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
<

1.1.24

Vankileiriltä Ranskaan papiksi

Vuonna 1946 jouluna tapahtunut luvaton Neuvostoliiton rajan ylitys vei siis pappismunkki Johanneksen vankeuteen. Hän ei nyt ollut suomalainen sotavanki, joka olisi jäänyt vangiksi sodan aikana, vaan eräänlainen siviilivanki, joka oli ylittänyt rajan laittomasti rauhan aikaan.

Syitä rajan laittomaan ylittämiseen olen pohtinut edellisessä blogijutussani. Siitä ei ole oikeastaan aivan täyttä varmuutta. Hänen ns. oma narratiivinsa oli, että hän haluaa mennä töihin Venäjän kirkon palvelukseen ja velipojan arvelu sen sijaan oli, että hän meni hakemaan Neuvostoliitosta sodan jälkeen sinne pakolla takaisin vietyä naisystäväänsä Taisiaa. Niin tai näin – joka tapauksessa pm Johanneksen aikeet eivät toteutuneet, vaan vankilan tai oikeammin vankileirin, gulagin, portti kolahti ja TT Juha Riikosen (JR) väitöskirjan mukaan tuomio oli 15 vuotta.

Johanneksen paluusta takaisin Suomeen on myös kerrottu eräänlaisia sankaritarinoita. Erään tarinan mukaan hän oli kainalosauvojen kanssa hoippunut rajalle, ylittänyt rajan ja päästyään Suomen puolelle heittänyt kainalosauvat menemään ja sanonut, että nyt saa ”nuo kaverit” (kainalosauvat) mennä menojaan ja kävellyt hyväkuntoisena itse perille ilman sauvoja.

Tarinassa lienee joitain osia ihan tottakin, sillä vankileirillä ollessaan hän ilmeisesti oman kertomansa perusteella – Suomeen palaamisensa jälkeen Supon (Suojelupoliisin) kuulusteluissa – kertoi yrittäneensä paeta vankileiriltä. Hänet saatiin kuitenkin kiinni ja häntä oli sittemmin pahoinpidelty niin, että hän sai kertomansa mukaan jonkilaisen vamman. Vamman vuoksi hän sai käyttöönsä kainalosauvat ja niiden käytön vuoksi hän sitten oli jossain määrin vapautettu rankimmista työtehtävistä vankileirillä. Nuo pahamaineiset vankileirithän (gulagit) olivat eräänlaisia pakkotyöleirejä, joissa käytettiin vankeja ilmaisena orjatyövoimana erilaisten valtion suunnitelmien ja monenkirjavien viisi-vuotis-suunnitelmien toteuttamiseen. Silti tämän selvityksen edetessä olen pikkuhiljaa alkanut epäillä lähes kaikea hänen antamiaan ”virallisia” selvityksiä ja luulen, että tuossa vamman määrittelyssäkin oli jonkin verran ”extralisää”.

Varsinaisia oikeita sotavankeja oli alettu palauttaa melko pian sodan päätyttyä 1945, mutta kaikista neuvostoliittolaisten väitteistä huolimatta, melkoinen osa vangeista jäi silloin vielä Neuvostoliittoon, josta heitä sitten tipotellen palautettiin ilmeisesti aina vuoteen 1954-55 saakka. Supon kuulustelupöytäkirjojoista päätellen pm Johannes eli Pekka Matsi palautettiin Suomeen elokuussa 1955.

JR kirjoittaa väitöskirjassaan, että Suomeen palattuaan Johannes Matsia kuulusteltiin Vainikkalassa ja Helsingissä Supon toimesta. Kuulustelupöytäkirjoissa hän kuvaa kohtaloitaan Neuvostoliitossa, mistä hän antoi selvityksen myös arkkipiispa Hermanille. Hän itse piti Neuvostoliittoon lähtemistä pitkälti arkkipiispan syynä. Tuo katkeruus jatkui hänellä kauan vielä paluun ja ulkomaille oleskelunkin aikana ja hän usein kirjeessään sukulaisille purki tuota katkeruutta arkkipiispa Hermania ja Suomea ja tietysti Suomen ortodoksista kirkkoa kohtaan. JR kirjoittaa väitöskirjassaan, että Neuvostoliiton vankileireiltä Suomeen palannut pappismunkki Johannes hakeutui ensin Konevitsan luostariin Keiteleen Hiekkaan. Ortodoksinen kirkollishallitus ei kuitenkaan hyväksynyt Matsia palvelukseen ja kielsi häneltä jumalanpalvelusten toimittamisen. Kirkollishallitus uhkasi myös turvautua virkavaltaan, jollei pappismunkkia saada muulla tavoin pois luostarista Keiteleeltä. Kaikki tämä kertoi pahasti solmuun menneistä väleistä pm Johanneksen ja ortodoksisen kirkon hallinnon välillä.

Niinpä Johannes pyysi arkkipiispalta uuden erokirjan 13.10.1955 ja muutti Ranskaan venäläisen emigranttikirkon palvelukseen.

Pappismunkki Johanneksen 1959 sukulaisilleen lähettämä joulukortti.
(Kuva.: Tuula Iljinin kokoelmasta)


Seuraaava elonmerkki Johanneksesta löytyy hänen kummipojalleen Suomeen lähettämästä joulukortista, joka oli lähetetty Ranskasta paikalsta nimeltä Rozay-en-Brie. Se sijaitsee vajaan 50 km päässä Pariisista länsi-kaakkoon. Kortiin hän on kirjannut nimemsä ranskalaisittain Jean-Peter Matsiksi. Katkeruus kokemaansa kohtaan välittyy yhä tuohon korttiin laittamastaan tekstistä. ”Kiitos Jumalalle kun pääsin lähtemään pois käärmeenpesästä”.

Korttiin merkityssä asuinosoitteessaan sijaitsi ”Paroisse de Rozay et des Environs” eli Rozayn ja sen lähialueen seurakunnan tiloja. Nykyisin Googlen mukaan talossa on ainakin taitelijoiden toimipiste ja muuta toimintaa.

Pappismunkki Johanneksen asuinositteessa sijaitsee Google Mapsin mukaan nykyisin mahdollisesti taiteija-ateljee.
(Kuva: Google Maps)


Seuraava elonmerkki löytyy vuodelta 1959 ja silloinkin joulukortista, joka oli tullut paikkakunnalta nimeltä Colombelles, joka on kunta Calvadosin departementissa. Paikka sijaitsee noin 5 km päässä Caen kaupungista itä-koilliseen. Sieltä löytyy ortodoksinen emigranttikirkko nimeltä Église Orthodoxe Saint-Serge et Saint-Vigor eli Pyhien Sergiuksen ja Vigorin ortodoksinen kirkko. Ainakin tällä hetkellä ko. kirkko kuulunee Ranskan metropoliittakunnan (Métropole grecque orthodoxe de France) alaisen Sainte Marie de Paris et Saint Alexis d’Uginen (eli Pyhän Maria Pariisilaisen ja Aleksis Uginealaisen) vikariaatin ja siis ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Mikä lie ollut tilanne silloin 1950-luvulla? Kirkon sivujen mukaan kirkko on ollut sodan jälkeen jokatapauksessa venäläisten emigranttien kirkko, joka alkuaan Venäjän vallankumouksen jälkeen lienee kuulunut hiippakuntaan, joka koostui alun perin seurakunnista, jotka olivat olleet Venäjän valkoisen emigranttipiispa Eulogius Georgijevskin (
Евло́гий, syntyisin Vasily Semyonovich Georgiyevsky / Васи́лий Семёнович Гео́ргиевский, [1868-1946]) hallinnon alaisia. Mutta jo 1930-luvulla se liittyi Konstantinopolin patriarkaattiin. Ranskan ortodoksien historia sen jälkeen on ollut varsin vaikeasti hahmotettavaa.

Johanneksen Colonbellesin osoitteessa sijaitsee yhä Pyhän Sergiuksen kirkko
(Kuva: Google Maps)


Seuraava elonmerkki on syyskuussa 1960 sukulaiselle Suomeen lähetetystä kirjeestä, joka löhtöpaikka oli Le Creusot, itäisessä Ranskassa melko lähellä Sveitsin rajaa. Paikkakunnalla on Église Saint-Alexandre-Nevsky eli Pyhän Aleksanteri Nevskin ortodoksnen kirkko. Pm Johanneksen kirjessä oli mukana kuva toisesta kirkosta, joka sijaitsi kauempana Le Creusotista, Belfortissa, edelleen Ranskassa, mutta melkein Sveitsin suuren kaupungin Baselin vieressä. Belfordissa sijaitsi L'église orthodoxe de la Sainte-Résurrection-du-Christ eli Kristuksen Pyhän ylösnousemuksen ortodoksinen – ainakin silloin vielä venäläinen – kirkko. Toimiko hän sielläkin, ei vielä ole selvinnyt. La Creusotin kirkon hallinnon kohdalla on merkintä vuodelta 2022: Archevêché des églises orthodoxes de tradition russe en Europe occidentale eli suomeksi suunnilleen Venäjän ortodoksisten kirkkojen arkkihiippakunta Länsi-Euroopassa, joka koostuu useista Venäjän ortodoksisista seurakunnista eri puolilla Länsi-Eurooppaa. Kirkollinen tilanne Ranskassa on edelleen hieman sekava ja kirkon tai seurakunnan suuntautuminen joko Moskovaan tai Konstantinopoliin ilmeisesti vaihtelee suuresti.

Le Crausotin kirkko sisältä nykyään.
(Kuva ko. seurakunnan sivuilta ja alakuva Google Maps))


Tällä hetkellä käytössäni olevan kirje- ja korttimateriaalin perusteella minulla ei vielä ole muuta tietoa pappismunkki Johanneksen oleskelusta Ranskassa, kuin mitä edellä olen kirjoittanut. Mahdollisesti hän eli ja vaikutti muuallakin. Minulla ei myöskään ole vielä tietoa siitä, milloin ja missä hän mahdollisesti kuoli, ja mihin hänet on haudattu. Hautakivestä on tarinan mukaan olemassa valokuva, joka olisi kuvattu aivan jostakin muualta, kuin edellä mainituista paikoista. Mutta kuva ei ainakaan vielä ole löytynyt. Myöskään ei vielä ole selvinnyt pappismunkki Johanneksen yhteys useissa eri tarinoissa olevaan ranskalaiseen kaupunkiin nimeltä Nizza, jossa hänet on kuvattu Nizzan kuuluisan kirkon, Cathédrale Orthodoxe Saint-Nicolas de Nice eli venäläisen Pyhän Nikolaoksen katedraalin rappusilla munkin asussa.

Pappismunkki Johannes Nizzassa venäläisen Pyhän Nikolaoksen katedraalin rappusilla
(Kuva: Maria Matsin kokoelmista)

Nizzan Pyhän Nikolaoksen katedraali on on historiansa aikana ollut monenlaisen rieputuksen kohteena. Se rakennettiin aikanaan tsaarin Venäjän aikana ja pitkälti myös tsaarin tai hänen sukunsa toimesta. Kirkko oli Venäjän vallankumouksen jälkeen emigranttien käytössä ja jossain vaiheessa myös Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisena. 2000-luvulla pitkällisten vuosikymmeniä kestäneiden oikeustaisteluiden jälkeen tämä ranskalainen historiallinen kansallinen monumentti todettiin kuitenkin kuuluvan nykyisen Venäjän federaatiolle ja sitä kautta siis Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.

Kuva Nizzan katedraalin rappusilta 2020-luvulta.
Vertaa edelliseen kuvaan - sama paikka.
(Kuva: osasuurennos / Wikipedia)


Oma arvaukseni on, että oheisen tälläkin sivulla nähtävän kuvan mukana syntynyt kertomus, narratiivi, siitä että pappismunkki Johannes olisi ollut tuon komean katedraalin kirkkoherra tai edes pappi, ei liene mahdollista. Kun nyt tätä selvitystä tehdessäni olen tutkinut niitä kirkkoja ja seurakuntia, joissa pappismunkki Johannes oli palvellut, ei ole mielestäni mitenkään mahdollista, että hän olisi päässyt piispan kirkon, katedraalin, papiksi.

Nizzan Pyhän Nikolaoksen katedraali
(Kuva: Wikipedia)


Paikkakuntien ja kirkkojen perusteella sanoisin mieluummin, että Johannes oli pienten maalaiskaupunkien ja maalaisseurakuntien pappi sellaisilla Ranskan laajoilla alueilla, minne venäläiset emigrantit ensin Venäjän vallankumouksen jälkeen ja myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen emigroituivat Venäjältä tai oikeammin Neuvostoliitosta.

Väiteelle, että pm Johannes olisi ollut Ranskassa ns. uniaattikirkon eli paavin vallan alla olevan, itäistä riittiä noudattavan kreikkalaiskatolisen kirkon palveluksessa, en ole löytänyt mitään todisteita.

Kevään 2024  aikana minulla on mahdollisesti vielä lisää materiaalia 
tutustua pm Johanneksen kirjeenvaihtoon suomalaisten sukulaistensa kanssa. Saan tuon materiaalin käyttööni vasta myöhemmin keväällä ja palaa silloin asiaan, jos ja kun sieltä löytyy lisää tietoja Johanneksen Ranskan ajalta. Alustavasti tiedossa on ainakin yksi paikkakunta lisää, missä pm Johannes on vaikuttanut. Samalla seuraavassa ko. aihetta käsittelevässä blogijutussa julkaisen ennen julkaisemattomia kuvua Johanneksesta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tämä on toistaiseksi kevääseen asti viimeinen pm Johannesta käsittelevä blogijuttu. Seuraava tai seuraaavat ilmestyvät mahdollisesti kevään 2024 aikana.
Jos haluat aloittaa koko sarja lukemisen esimmäisestä jutustra aloita sivulta:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html
ja jatka sitten tähän viimeiseen aina sivun lopussa olevan seuraavan jutun linkin kautta.

Viimeinen blogiartikkeli, joka sisältää keväällä 2024 läpikäydyn uusimman kirjemateriaalin mukanaan tuomaa tietoa ja uusia ennen julkaisemattomia kuvia pm Johanneksesta julkaistaan siis materiaalin käsittelyn jälkeen myöhemmin.
Tähän tulee aikanaan linkki artikkelin valmistuttua:
OSA VII